Vietin nuoruuden kesäni pohjoissatakuntalaisessa syrjäkylässä. Kaikki asukkaat eivät (ihan) olleet serkkujani, mutta isohko osa oli. Pikkuisen...
Jussi Lehtisalo täytti 4.3.2022 50 vuotta. Jussi kyläili juhlapäivänään showroomissani Logomossa. Ensimmäisestä kohtaamisestamme on yli 40 vuotta. Muutin yksitoistavuotiaana Porissa kerrostalosta ja vähän kaupunginosastakin toiseen. Keskuspuistikon luistinrata vaihtui Liisantorin vastaavaan. Se ei haitannut, inhosin luistelua, koska koordinaationi ja tasapainoni oli silloin ja on yhä samaa luokkaa kuin norsulla liukaslattiaisessa posliinikaupassa. Mutta vähitellen pääsin sisään tuon kyseisen kerrostalon ikäluokkani sosiaalisiin ympyröihin. Tästä luistelu- / joukkuepelikyvyttömyydestäni huolimatta. Yksi tämän saman talon asukeista oli silloin toka-/kolmosluokkalainen J. Lehtisalo.
Melkein kuin ”Veturimiehet heiluttaa”
Tuona kerrostaloaikana kaikki normaalit lasten puuhat olivat pinnalla musiikkia enemmän. Toki meitä sitten musiikkiluokkalaisina yhdisti Porin poikakuoro. Siellä vaikuttivat myös Wikipediasta löytyvä kaksikko sukunimiltään Rinko ja Heiskari. Osaava musiikkitrivian taitaja osaa yhdistää kyseiset sukunimet yhtyeen nimeltä Mamba alkuaikoihin. Tuo basisti-Heiskari olikin Jussin jonkin sortin idoli aikanaan. Poikakuorolla oli taiteellinen ja jäsenmäärällinen suvantovaihe juuri tuolloin ja usein istuin yksin alttostemmassa yksin. Se olikin hyvä, koska silloin stemma lauloi puhtaasti. Jos meitä oli kaksi, veteli luokkakaveri sen verran puutaheinää, että en pystynyt kokonaan korjaamaan tilannetta. Jussi aina muistuttaa, miten huonoryhtisenä puolimakasin tuolissani ja tuuttasin tarkkaa alttostemmaa. Jussi oli sopraano ja näitä muutaman vuoden nuorempia sopraanoja oli parisenkymmentä.
Jussin äiti oli silloin yhteiskuntatieteilijä ja opettaja, isä taas varsin menestyvä hammaslääkäri. Jussi on vanhempiensa ainoa lapsi. Aina olen vinoillut Jussille kultalusikka suussa syntymisestä ja näennäisradikalismista. Jussin isä taas kutsui joskus jälkikasvuaan ”luksuspojaksi”. Näissä jutuissa on aina ollut paljon ääntä mutta aika vähän sisältöä. Jussi oli lapsenakin varsin jalat massa-tyyppi. Sosiaalinen, mukava kovaääninen ja luova, toki rasittavuutta unohtamatta. Jussin vanhemmat muuten asuvat yhä tuossa samassa kerrostalossa.
Musiikkia tinkimättömästi, äänentoistoa vain vähän vähemmän
Muutin sitten myöhemmin pois tuosta kerrostalosta kaupungin keskustan toiselle laidalle. Jotenkin Jussin kanssa törmäilimme kun itse olin lukiossa ja Jussi yläasteella siinä 80-luvun puolenvälin jälkeen. Olin juuri niihin aikoihin hurahtanut kunnolla progemusiikkiin ja sitä kautta myös äänentoistoon. Täytyihän Dark Side of the Moon kuulla kunnolla. No Jussista taas oli tullut aivan tinkimätön Led Zeppelin-fani. Itse asiassa yläasteen ja lukion ajan Jussi näytti melkoisen uskottavalta Robert Plantin ja Jimmy Pagen sekasikiöltä. En edes silloin hahmottanut tuota yhdennäköisyyttä, vaikka se jälkikäteen ajateltuna oli ilmeinen.
Noina aikoina Jussilla oli Zeppelinin ohella taiderock-kausi. Velvet Undergroundit, Lou Reedit ja Frank Zappakin olivat kovia juttuja. Itselläni taas Pink Floydin ohella myöhemmät Beatlesit, ELP erityisesti ja sitten kasoittain klasaria, varsinkin silloin kolahteli Sostakovits. Näistä tuli aina vääntöä, mutta myös vaikutteita vaihdeltiin. Itse tuolta ajalta omaksuin Zeppeliniä, Jussi mm. opetti itseni ymmärtämään, että SInce I’ve been Loving You on parempi kuin Stairway to Heaven ja että III on parempi kuin IV.
Passiivista aktiiviin
Yläasteen loppupuolella muistaakseni Jussi perusti parin hyvän kaverinsa (olivat he minunkin tuttuja) bändin nimeltä Suomen Ruutivarasto. En koskaan ollut heidän keikallaan, mutta nämä pitkätukkakaverukset osasivat kyllä soittaa. Jos oikein muistan, he tekivät biisinsä suurimmaksi osaksi itse. Tämä oli se hetki, jolloin Jussin tie vei aktiiviseen musisointiin ja itse jäin passiiviseksi harrastajaksi. Muutin pois kotoa isäpuolen omistamaan lähiökaksioon. Siellä kuunneltiin kovasti musiikkia kakkos-Gradienteista ja Magneplanareista. Kävivät siellä kuuntelussa B&W:n 801:tkin. Akustiset olosuhteet olivat karmeat. Koko elementtikerrostalo resonoi jossain 90 Hertsissä. Jos juoksit kantapäät edellä huoneessa, koko talo tärisi tai ainakin resonoi. Hauskana yksityiskohtana myöhemmin ilmeni, että Jussin puoliso asui vastapäisessä kerrostalossa ja aina ihmetteli, mitä nuo kollit tuossa yhdessä kämpässä aina koheltavat.
Ja koheltamista kyllä riittikin. Yhdessä kuunneltiin jopa Manhattan Transferia. Tämä lienee Jussin rokkistaraimagolle raskauttavaa, mutta sanottiin nyt tämäkin ääneen. Näihin aikoihin alkoi kuulua kummia, Jussi rupesi (Zeppelinin ohella, toki) kuuntelemaan pelkää särökitaraa ja ärinää. En ymmärtänyt alkuunkaan tätä muutosta. T-paidoissa lakoi lukea ”Parent Approved Satanism” ja 15-sanaisessa kertosäkeessä mainittiin f-sana 5 kertaa. Kyse oli mm. grungesta ja siis reippaasti etuajassa. Tässä vaiheessa ymmärsin, että Jussille oli kehittynyt visionäärisyyttä haistaa ja ymmärtää tietyt musiikilliset trendit etuajassa.
Mutta Jussi on ja oli monilahjakas. Jussin visuaalinen silmä ja taiteellisuus tälläkin alalla ovat silmiinpistävät. Ovat merkittävästi äidin perintöä käsitykseni mukaan. Jussi on erinomainen piirtäjä ja sitten tietysti ammatillisessakin mielessä osaava valokuvaaja. Suurin ero oman ja Jussin harrastuneisuuden välillä olikin juuri Jussin visuaalisuus ja oma tekninen orientaationi. Näissä olimme toistemme vastakohtia. Jussi osti aikanaan itse tekemäni romuluiset Hifi 85-B -kaiuttimet. Ei siksi, että ne soivat paremmin, vaan siksi ”että vinyylien kohina kuulosti miellyttävämmältä” kuin B&W:n DM 110:ssa. Muut Jussin stereot olivat Luxmanin parempi pakettistereopaketti ja CD-soittimena Kenwoodin silloinen halpismalli, jollainen itsellänkin oli se ensimmäinen CD-soitin.
Jussi oli yläaste-/lukioaikana varsin ekstrovertti ja kovaääninen koheltaja, energiaa riitti yllin kyllin. Mutta niin riitti myös kunnianhimoa. Jussi oli erinomainen kilpa-ampuja. Menestystä tuli Pohjoismaidenkin tasolla. Katinkurun ampumaradalla lienee moni jenkkisiilillä varustettu ammuskelija yllätetty, kun pitkätukkahippi teki kasoja, joissa ei välipaloja ollut.
Circlen alku
Jossain vaiheessa Suomen Ruutivarasto meni telakalle. Uuden bändin nimi oli Circle. Muistikuvat ovat vähän hataria, mutta joitain musitikuvia on bändin keikkapukukoodista joka oli yksi tennissukka (ja muistan kyllä ”sukitetun” Red Hot Chili Peppersin). Joka tapauksessa bändille käänteentekevä oli kesä 1991. Silloin nimittäin äänitettiin bändin eka single omakustanteena. Tai ”hammaslääkärikustanteena”, niinkuin minä tai rääväsuu kaverini asian nimesimme. Jussi itse on kyllä useamman kerran korostanut, että omilla kesätyörahoillaan hän sen kustannepuolen hoiti.
Itsekin olin tässä vaiheessa hetken kuvassa mukana. Äänitysten kuluessa kutsu tuli Söörmarkkuun S’hole Studiolle (pieni rintamamiestalo keskellä metsää, muistaakseni) tekemään stemmalaulua yhdessä Jussin kanssa. Sovitin laulustemmat, DNA meni koko ajan tritonuksessa, kun taas Indepence oli aika perinteinen kvinttikulku stemmojen välissä. Muistan, kun äänittäjä kehui stemmalauluamme ja sanoi, että emidän pitäisi tulla hänenkin levylle laulamaan. Jussin mukaan heidän musiikkinsa ei ollut kirkonpolttoheviä, vaan jotain monin verroin raskaampaa. En halunnut tietää enempää…
Viimeinen suora Circleen liittyvä tekeminen oli sen jälkeen, kun olivat saaneet diilin Bad Vugum -levy-yhtiön kanssa. Yhteistyön ensimmäisenä tuloksena syntyi Meronia -levy. Hengailin studiossa ja olisinko jotain tehnyt ensisinkun taustoihin liittyenkin. Tästä levystä aika lailla lähti Circlen ”kaupallinen” menestys. Näinä aikoina siirryin itse enemmän Turkuun, vaikka vielä kesällä -96 asuin runsaan kuukauden Porissa. Tämän jälkeen olemme Jussin kanssa nähneet vain epäsäännöllisesti, mutta silloin tällöin olemme tekemisissä ollut. No, poikkeus oli, olin mukana Pori-levyn Keski-Porin kirkossa tehdyissä äänityksessä. Levylläkin mökääni yhdessä biisissä kuulee. Sain äänityssessioista muistoksi masternauhasta tehdyn C-kasettikopion, joka on yksi Circle-aiheisista aarteistani.
Yli sadan levytyksen jälkeen
No, Jussi on porskuttanut sen jälkeen sekä Circlen että muiden projektiensa kanssa. Jälki on ollut ehkä vaihtelevaa, mutta luovuus on ollut voimissaan aina. Jussin kanssa on ollut kaikki nämä vuosikymmenet ollut erittäin nautittavaa käydä syvällisiä keskusteluja mm. Ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Oikeastaan mikä tahansa keskustelunaihe on antoisa, paitsi teknologia, sen kehitys ja hyödyntäminen. Itse olen kriittinen teknologian suhteen, mutta minuun verrattuna Jussi on luddiitti (KVG). Jussi on taiteilijana levoton ja eteenpäin pyrkivä, mutta persoonana rauhallinen ja ystävällinen.
Itse Jussin kanssa olemme viime vuosina nähneet harvoin, kuten aiemmin totesin. SIlti juttu on aina jatkunut luontevasti siitä, mihin viimeksi ollaan jääty.
Menneisyyden lupauksen tulevaisuus rokkistarana
Elämme siinä mielessä mielenkiintoisia aikoja, että Richard Dawson-yhteistyön ansiosta ja muutenkin Circlen ja Ektro-levy-yhtiön arvostus on nousussa ja viisikymppisenä herrasta ehkäpä tuli ihan oikea rokkistara. Se vaan ei nykyaikana tarkoita miljoonien kappaleiden levymyyntiä, rahaa kasapäin tai pinkkejä Cadillaceja.
Jussille potkua seuraavaan puolivuosisataan. Odottelen myös sitä päivää, kun Jussin jälkikasvu pukee päällensä isän ”Parent Approved Satanism” -T-paidan.
Tämän artikkelin tunnelmaan muuten pääsee parhaiten kuuntelemalla Jussi Lehtisalo: Omakotitalo usvan keskellä -biisin. Löytynee kaikista striimauspalveluista.