Best Classical Compendium

…oli se kategoria, jossa Ondinen uusi julkaisu Kaija Saariahon musiikista sai Grammy-ehdokkuuden tänä vuonna. Vaikka itse Grammya ei tullut, on suomalaisin voimin tehdyn levyn ehdokkuuskin melkoisen merkittävä saavutus. Itse asiassa omakohtaisestikin asia tuntui niin sykähdyttävältä, että kyseiseen levyyn piti tutustua kunnolla.

Saariaho taitaa olla aika lailla merkittävin elossa oleva suomalaissäveltäjä. En hänen laajaa tuotantoaan kovin hyvin tunne, mikä on vähän häpeä tunnustaa. Mutta useita teoksia olen kuullut ja ne ovat olleet ihan sulateltavissa olevaa hengenravintoa. Eivät siis ollenkaan liian hapokkaita tai vaikeita. Myös musiikin sointikuva on usein ollut mehevä ja hyvällä tavalla helposti nautittava. 

Saariaho True Fire Trans Ciel d'hiver

Itse asiaan

Levyllä on kolme teosta. Ensimmäinen niistä on Ciel d’hiver eli talvisesta taivaasta lienee kysymys. Teoksessa tärkeässä roolissa ovat jouset ja kilisevä perkussio. Tämä ei ole Glassimaista toistoa, vaikka kilinät säännöllisesti toistuvatkin. Äänimaisema on melko täyteläinen, mutta ei tämä mikään massiivinen teos ole. Ihan abstraktin intuition tasolla assosiaatiot löytyvät puhtaudesta, kylmyydestä ja kirkkaudesta. En osaa nykymusiikkia sen enempää analysoida, mutta ihan mielellään tätä kuuntelee, mitään isoa suvaitsevaisuushyppyä ei tarvitse tehdä tai kulttuurisnobismin kauhtanan ei tarvitse hartioita painaa. Tätä siis ihan mielellään kuuntelee, vaikka ilmaisu romantiikan aikojen isoihin sinfonioista verrattuna onkin niukkaa.

Seuraavana vuorossa on Trans for Harp and Orchestra. Aika pitkällä harppuosuudella lähdetään liikkeelle. Taas sointi on tuollaista puolitoistavaa, mutta kehittelyä kyllä tapahtuu samanaikaisesti. Nykymusiikissa nuo melodiset linjat ovat kovin lyhyitä tai sitten niin hajautettuna, ettei niistä saa Erkki(kään) selvää. Itse pidän kakkososan alusta, jossa palataan hetkeksi pelkkää harppun. Teoksessa on kuitenkin taukoja, jotka jäsentävät ja ehkä selkeyttävätkin tuota sointimaailmaa jonkin verran. Ilmeisesti nykymusiikin tuntomerkiksi menee myös tuo, ettei orkesteri juurikaan soita kokonaisuudessaan, vaan soitinryhmät irrallisina tunkevat sävelkollaasiin omia ”riffejään”.  Kolmannessa ja viimeisessä osassa tunnelma hieman tiivistyy, vaikka orkesterin irtiotot edelleen ovat usein yksittäisiiä. Muutamaan kertaan puupuhaltimet ja jouset voi sentään bongata yhtäaikaisesti.

Xavier De Maistre

Viimeinen teos on nimeltään True Fire for Baritone and Orchestra. Itse vierastan ehkä turhankin paljon lauluäänelle ja säestyksellä sävellettyjä nykyteoksia. Jotenkin bel canto- ja lied -perinne uppoavat paremmin. Tässäkin teoksessa on kyllä meheviä kuulokuvia, mutta pidemmällä aikavälillä tuo laulun ja orkesterin yhteismusisointiin käy jotenkin tylsäksi. En halua tässä lähteä säveltäjää sormella osoittelemaan, kyse lienee paremminkin omasta rajottuneisuudestani. Orkesterista irtoaa tässä rikasta äänimaailmaa, jota hifistelijäkin mieluusti kuuntelee. Itselläni on vielä sellainen händikäppi, etten pidä lauletusta englannin kielestä, siis klassisessa musiikissa. Italia olisi oma valintani, Saksakin kelpaa. Tokan osan hyssyttelystä (sssshhhhhh!) en kyllä pidä, vaikka kyseessä kuinka olisi kehtolaulu (lullaby). Solisti kyllä hoitaa hommansa ilmeikkäästi ja monipuolisesti. Kaiken kaikkiaan orkesterin ilmaisu on tässä teoksessa varsin rikasta ja monipuolista. Tämä teos hyötyy selvästi useammasta kuuntelukerrasta.

Gerald Finley

Grammylla melkein palkittu

Hienoa oli, että tästä levystä kuitenkin tehtiin Grammy-ehdokas. Vaikka en muutamalla kuuntelukerralla ihan ole musiikkiin sisälle päässyt, tietyt kohdat ovat kyllä auenneet lupaavasti. Eikä tuo ison G:n ehdokkuus vahingossa ole tullut. Kyllä tällä levyllä monet muuttujat ovat kohdalleen osuneet. Pitää muistaa myös äänitys, orkesteri ja äänitystila. Lintu, RSO ja Musiikkitalo ovat vaikuttava yhdistelmä ja tässäkin äänityksessä kyllä yksityiskohtia pukkaa esille kokonaisuuden pysyessä erinomaisesti kasassa. Reijo Kiilunen puheista ymmärsin, että ehdokkaat valitsee varsin osaava ammattilaistaiteilijoiden raati, kun taas itse palkinto menee tavallaan poliittisemman prosessin kautta. Joka tapauksessa nostan hattua kovasti kaikille asianosaisille, että tällainen levy on saatu toteutettua ja levy on huomioitu ehkäpä populaarisemmalla mahdollisella tavalla. Torille olisi Grammynkin tapauksessa rynnännyt ehkä harvalukuinen porukka, mutta tästä voi suomalaisena olla ylpeä, taidemusiikkia suomalainen traditio ei ole (vieläkään) katkennut!

Kaija Saariaho

Huvia hifistille?

Vaikka en itse oman rajoittuneisuuteni (ehkä?) takia tätä levyä pelkästään purematta niele, on tätä silti helppo suositella ennakkoluulottomaan musiikin ja äänentoiston harrastajalle. Levyn äänimaailma on rikas ja monipuolinen. Teokset eivät ole ylettömän vaikeita, vaikka moderneja ovatkin. Dynamiikka ja vaihtelevuus on koukuttavaa. kaiken kruunaa vielä tämä erinomaisen detaljirikas ja tarkka äänitys ja äänitystila. Täytyy nostaa Saariahoa henkilökohtaisella soittolistalla monen monta pykälää ylöspäin. Tämä digiversio kyllä tulee kulumaan käytössä.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Beethovenia puhtaasti kahdelle kanavalle

Berliinin Filharmonikot ovat tehneet levyjä omalle levymerkille jo jonkin aikaa. Myös muut digitaaliset kommervenkit, kuten virtuaalinen...

Pikkutarkka Kullervo

Sanottakoon heti alkuun, että otskointi ei tarkoita tulkintaa, vaan Musiikkitalon akustiikkaa. RSO:n kotiareena vaikuttaa nimittäin orkesterisointiin...

Lahti piirtää uusiksi Suomen progekartan

Perjantaina 21. elokuuta 1970 ilta-auringon värjäämässä Turun saaristossa tapahtuu jotakin, joka muuttaa suomalaista rock-kulttuuria pysyvästi. Charlies-yhtyeen...

Aamu sarastaa Suomiprogessa

Tässä artikkelisarjassa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä. Progressiivisen rockin ymmärrämme tässä yhteydessä varsin...

Tasokasta jazzrockia Suomen syrjäseuduilta

Tämä on osa artikkelisarjaamme, jossa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä. Proge ja rock...