Tasokasta jazzrockia Suomen syrjäseuduilta

Tämä on osa artikkelisarjaamme, jossa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä.

Proge ja rock yleensäkin olivat Suomessa hyvin pääkaupunkikeskeinen ilmiö 1960-luvulla. Muualla perustetut bändit jäivät lähinnä paikallisjulkkiksiksi. Valtaosa Suomesta eli vielä agraariyhteiskunnassa, jossa kansaa kiinnosti lähinnä kevyt pop, tango ja muu iskelmä. Kovin moni pääkaupungin bändeistä ei edes halunnut lähteä keikkailemaan Kehä III:n ulkopuolelle, koska vaihtoehdot olivat soittaa tangoa tai ottaa turpiin. Tilanne muuttui oikeasti vasta 1970-luvulla, kun Manse-rock teki läpilyönnin Juice Leskisen, Mikko Alatalon ja Veltto Virtasen johdolla.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista tarkastella yhtä progressiivisen rockin alalajia, jazzrockia, joka on aina ollut pienen marginaaliryhmän musiikkia. Kun tässä käsiteltävien yhtyeiden kotipaikka on vielä kaukana pääkaupungistamme, on näiden yhtyeiden tuotanto jäänyt monelle musiikin harrastajalle täysin tuntemattomaksi. Otamme tällä kertaa käsittelyyn kolme erilaista pienen piirin tuntemaa, suomalaista jazzrock-yhtyettä levytyksineen: Finnforest Kuopiosta, Fantasia Pietarsaaresta ja Elonkorjuu Porista. Näiden bändien alkuperäiset vinyylilevyt ovat haluttuja keräilylevyjä kansainvälisestikin (Elonkorjuun Harvest timen käsittelemme myöhemmin omassa jutussaan).

Jazz + rock

Jazzrock-tyylisuunta, jota usein kutsutaan myös fuusiojazziksi, syntyi 1960-luvun lopulla jazz-yhtyeiden alkaessa ottaa mukaan sähköisiä instrumentteja ja tehostelaitteita. Samaan aikaan monet nuoret rock-bändit, kuten Cream ja The Doors, laajensivat musiikillista ilmaisuaan jazzille tunnusomaisten rytmien, improvisaatioiden ja muiden piirteiden avulla.

Miles Davis nosti jazzrockin laajemman yleisön tietoisuuteen albumeilla Miles in the sky 1968 ja In a silent way 1969. Suuri popyleisö sai kosketuksen jazzrockiin ainakin Blood, Sweat and Tears -yhteen kautta vuonna 1969, jolloin se esiintyi muun muassa Woodstockin rock-festivaaleilla. Näin jazz sai runsaasti uusia ystäviä popin ja rockin harrastajista. Myös suomalainen jazz kansainvälistyi 1960-luvulla. Monet jazzmuusikot olivat toimineet jo taloudellisistakin syistä popin, rockin ja iskelmän parissa. Levy-yhtiöt tarvitsivat nuotinlukutaitoisia, taitavia ja joustavia muusikoita sooloartistien taustalle, joskus hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.

1970-luvun alkupuolen jazzrockille tunnusomaiset soittimet olivat samat kuin rock-bändien: rummut, sähköbasso, sähkökitara ja sähköiset kosketinsoittimet. Usein mukaan otettiin omaperäisyyden lisäämiseksi esimerkiksi huilu, saksofoni, viulu tai vaikkapa minimoog sikäli kuin sellaiseen oli varaa. Kokoonpanot olivat rockbändien tapaan pieniä ja muusikot keskenään tasavertaisia oman instrumenttinsa virtuooseja. Jazzrockille tunnusomaista olikin korkea musiikillinen kunnianhimo. Kappaleet olivat rakenteeltaan monimutkaisia, soinnutukset, tempot ja melodiat haastavia. Improvisaatio-osuuksia ei välttämättä ollut
lainkaan, vaan koko esitys perustui nuoteille kirjoitetuista sävellyksistä, kun taas toisessa ääripäässä mistään ei ollut sovittu etukäteen. Laululla ja lyriikoilla ei yleensä ollut kovin suurta merkitystä, ainakaan kuuntelijalle. Monet bändit toimivatkin ilman laulajaa.

Finnforest

Finnforest-yhtyeen muodostivat 1970-luvun alussa Kuopiossa veljekset Pekka ja Jussi Tegelman. Pojat harrastivat musiikkia isänsä tukemana ja oppivat taitaviksi säveltäjiksi ja soittajiksi. He kävivät konservatoriota opiskellen klassista musiikkia. Heidän musiikilliset ambitionsa olivat korkealla, vaikka he alusta alkaen käyttivätkin osaamistaan myös tienaamiseen viihdyttämällä muun muassa tanssiaisissa. Musiikillisesti bändi osasi yhdistää klassisen musiikin osaamisen sekä jazzin ja funkin rentoon meininkiin. Finnforest konsertoi muun muassa Kuopion kaupunginorkesterin kanssa.

Finnforestin ensimmäinen levytys oli single Tyhjyyteen syvyyteen/Sanomaton kirkkaus (LSD 2), jonka julkaisi Martti Innasen ja Markku Suomisen Dynamiitti-yhtiö vuonna 1973. Single äänitettiin Finnvoxilla. Samassa yösessiossa äänitettiin myös kappale Hanhilampi, joka julkaistiin myöhemmin Love Recordsin kokoelmalevyllä Rock’n’roll juhlaa 2 (LRLP 81). Pekan (kitara) ja Jussin (rummut) lisäksi mukana olivat Aaro Mustonen laulajana ja Jarmo Hiekkala basistina. Singlejulkaisu ei herättänyt juurikaan huomiota. Dynamiitti ei ollut millään muotoa tämän tyyppiselle musiikille sopiva levy-yhtiö, ja bändi siirtyikin tämän jälkeen Love Recordsille.

Laulajan ja basistin lopetettua, Finnforest päätti siirtyä instrumentaalimusiikkiin. Yhtye oli päättänyt osallistua rockin SM-kisoihin, joihin oli aikaa vain pari viikkoa. Koska kilpailuja ei haluttu jättää väliin, oli keksittävä nopeasti jotakin laulajan ja basistin korvaamiseksi. Niinpä bassokitara korvattiin Hammond-urkujen jalkiolla. Lisäksi oli sävellettävä uutta instrumentaalimusiikkia. Myllerryksestä huolimatta veljekset
soittivat itsensä kisoissa uljaasti toiselle sijalle.

Toisen singlensä Ketto/Tekee meisseliä (LRS 2120) Finnforest julkaisi vuoden 1976 alussa. Levyllä soittivat vain Jussi ja Pekka päällekäisäänityksin. Singlekappaleita ei julkaistu albumeilla.

Finnforestin ohella Pekka ja Jussi toimivat taustamuusikkoina esimerkiksi Petri Petterssonin Love Recordsille tehdyllä kunnianhimoisella ja suosituksi nousseella Nuoruus-albumilla (LRLP 247, 1977). Finnforestin lopetettua Pekka Tegelman jatkoi vielä jazzrock-linjalla Jargon yhtyeessä entisten soittokavereidensa kanssa. Jargon julkaisi Finnlevyn toimesta nimeään kantavan tasapainoisen, mutta turhan tuntemattomaksi jääneen LP:n vuonna 1980.

Finnforest (Love Records LRLP 136, 1975)

Love Recordsille tehty bändin nimeä kantanut esikois-LP julkaistiin vuonna 1975. Levyllä soittivat Pekan ja Jussin lisäksi Jukka Rissanen (syntetisaattori ja muut kosketinsoittimet). Levy äänitettiin Marcus Musicin studiossa Tukholmassa. Tuottajana toimi Måns Groundstroem.

Marcus Musicin modernin 24-raitaisen studion mahdollisuudet olivat jotain aivan muuta kuin ensimmäistä singleä tehtäessä. Studioaikaa oli varattu ruhtinaallisesti viisi päivää äänityksiin ja viikko miksaukseen. Luultavasti mikä muu tahansa taiteellisesti yhtä kunnianhimoinen bändi olisi käyttänyt kaiken varatun studioajan ja tekniikan musiikkinsa hiomiseen tai kokeiluihin, mutta Finnforest hoiti koko homman kotiin nopeasti ja tehokkaasti noin neljässä päivässä.

Levyn musiikki edustaa melodista ja tarttuvaa jazzrockia. Tunnelmaltaan se on ilmavan rauhallinen ja eteerinen, vaikka välillä mennäänkin todella kovaa. Ennen kaikkea levy on ehjä kokonaisuus, joka tempaa vaivattomasti mukaansa. Levy muodostuu kahdeksasta melko lyhyestä, mutta vaihtelevasta kappaleesta. Sävellykset ovat Pekka Tegelmanin käsialaa, paitsi Mikä yö ja Aallon vaihto -biisit, jotka hän on kirjoittanut yhdessä Jukka Rissasen kanssa. Sävellykset ja soitanta ovat loppuun asti hiottuja ja laadukkaita.

LP menestyi kaupallisesti suhteellisen hyvin, ja siitä otettiin toinen painos melko nopeasti. Alkuperäisen LP-painoksen tunnistaa siitä, että takakannessa ei ole painopaikan nimeä eikä etiketeissä Love Recordsin vuonna 1976 käyttöön ottamaa reunatekstiä tekijänoikeuksista. Originaalipainoksen soundit ja dynamiikka ovat huippuluokkaa.

Lähtö matkalle (Love Records LRLP 193, 1976)

Toisen albuminsa Finnforest julkaisi vuonna 1976. LP kantoi nimeä Lähtö matkalle, ja tämäkin äänitettiin Marcus Musicissa Tukholmassa. Pekan ja Jussin lisäksi kokoonpanossa olivat tällä kertaa Jarmo Hiekkala (basso) sekä Manifestissa ja Jupu Groupissa soittanut, sittemmin jazzin ja klassisen musiikin säveltäjänä ja opettajana tunnetuksi tullut Jukka Linkola (kosketinsoittimet). Ensimmäistä pitkäsoittoa tekemässä ollut kosketinsoittaja Jukka Rissanen oli lähtenyt melko pian ensimmäisen LP:n jälkeen opiskelemaan ulkomaille, minkä vuoksi keikkailukin oli jäänyt melko vähiin. Kahdella biisillä oli mukana Pertti Pokki (syntetisaattori). Jousiorkesterin johtamisesta levyn nimikkokappaleen ensimmäisessä osassa vastasi musiikin monitaitomies Otto Donner. Tuottajana toimi tuttuun tapaan Måns Groundstroem.

Lähtö matkalle koostuu viidestä kappaleesta, jotka yhtä lukuun ottamatta ovat pitkiä. Kaikki ovat Pekka Tegelmanin käsialaa paitsi levyn lyhyin kappale Don, joka on Jussi Tegelmanin. Biisit sisältävät aiempaa enemmän kosketinsoitin-, kitara- ja rumpusooloilua funkahtavan rytmin päällä, eivätkä siten enää ole niin läpisävellettyjä kuin esikoisalbumilla. Kuten ensimmäisen, myös Lähtö matkalla -levyn soundit ja miksaus ovat huippuluokkaa.

Pekka Tegelman on antanut ymmärtää, että levy ei ollut aivan nappisuoritus, koska sen tekeminen oli enemmän projekti kuin bändituotos. Tämä johtui hänen mukaansa siitä, että perusbändi oli tässä vaiheessa vain kaksijäseninen ja biisien harjoittelu muiden kanssa hoidettiin melko pikaisesti. Soitossa tämä ei kuitenkaan mielestämme kuulu, mutta paikoin sävellystyötä olisi ehkä vielä voinut jatkaa. Etenkin LP:n viimeisestä biisistä, Lähtö matkalle osa 2, muotoutuu yli kymmenminuuttinen epiloginomainen eepos, joka tuntuu enemmän pitkän progekonsertin loppuhuipennukselta kuin LP-levyn lopetusbiisiltä. Lähtö matkalle
kannattaakin kuunnella yhteen pötköön ykköslevyn kanssa.

Finnforestin ensimmäisen ja toisen levyn hinta hyväkuntoisena on 50–100 euroa. Jos suunnittelet hankkivasi nämä LP:t levyhyllyysi, kannattaa metsästää mahdollisimman hyväkuntoisia yksilöitä, jotta levyjen hieno dynamiikka ja äänenlaatu pääsevät oikeuksiinsa ilman hiljaisten kohtien häiriöitä.

Demonnights (Love Records LRLP 306, 1979)

Finnforestin kolmannen pitkäsoiton julkaisuun kului toisen levyn jälkeen useampi vuosi. Demonnights julkaistiin vasta vuonna 1979. Levyn äänitti Love Recordsin omassa studiossa Måns Groundstroem joulukuussa 1978. Kannen teki Timo Aarniala.

Levyllä soittivat Tuomo Helin (basso), Jari Rissanen (kitara), Jarmo Savolainen (kosketinsoittimet), Ilkka Pettersson (laulu) sekä veljekset Pekka Tegelman (kitara) ja Jussi Tegelman (rummut). Yksittäisissä kappaleissa vierailijoina olivat Heikki Keskinen (tenorisaksofoni) ja Juhani Aaltonen (huilu, saksofonit ja muut puhaltimet). Pekka soitti poikkeuksellisesti yhdessä kappaleessa rumpuja. Lisäksi instrumenttivalikoimasta löytyy esimerkiksi kohinageneraattoreita. Kaikki sävellykset ovat tällä kertaa Jussi Tegelmanin paitsi Fighter, joka on Pekan kynästä.

Demonnights on rytmillisesti aiempia levyjä yksinkertaisempi, enemmän rauhalliseen päin kallellaan olevaa musisointia kuin tiukinta funkia. Sen musiikki on myös aiempaa melodisempaa ja popimpaa. Vaikka kokoonpanossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, bändin yhteissoitanta toimii erinomaisesti. Vierailija Juhani Aaltosen panos ja vaikutus on selkeästi kuultavissa, kuten kannen krediiteissäkin todetaan. Kokonaisuus on luokiteltavissa jazzpopiksi. Yksittäisistä kappaleista löytyy niin herkkiä balladeita kuin rockaavia tulkintoja. Rajuimmillaan Pekka heittää hendrixmäisiä kitarasooloja.

Albumin soundit ovat kaksijakoiset. Toisaalta levyllä on lähes referenssitason ääntä esimerkiksi Ann-biisissä, mutta toisaalta löytyy myös monomaisia ja aavistuksen verhoutuneita esityksiä. Osassa kappaleita kaikki soittimet on tarpeettomasti miksattu keskelle. Rumpusoundit ovat varsin vaatimattomat, vaikka niitä ei edes vertaisi kahden ensimmäisen levyn huippustudion soundeihin. Syitä voi vain arvailla. Autotallisoundi oli rockissa tullut muotiin, mutta ehkä myös Love Recordsin taloudellinen ahdinko on voinut vaikuttaa levyn hiontaan.

Yhtyeen kolmannen LP:n julkaisu ajoittui onnettomaan ajankohtaan juuri ennen Love Recordsin konkurssia, minkä takia sen markkinointi jäi olemattomaksi eikä Demonnights saanut ansaitsemaansa huomiota. Tämän takia levy on huippuharvinaisuus. Jos se sattuu olemaan omassa kokoelmassasi, ei siitä kannata luopua ihan pikkusummasta. Huippukuntoisesta voi saada useamman satasen.

Fantasia-yhtye

Fantasia-yhtye muodostui, kun pietarsaarelainen St. Marcus Bluesband alkoi soittaa kokeilevampaa rock-musiikkia ajan hengen mukaisesti 1970-luvun alkupuolella. Samalla bändi vaihtoi nimensä muodikkaammaksi Amazing Blondel -yhtyeen Fantasia Lindum -LP:n innoittamana. Yhtyeessä soittivat tuolloin Hannu Lindblom (kitara ja laulu), Jukka Halttunen (kitara), Markku Lönngren (basso), Paavo Osola (urut) ja Karl-Erik Rönngård (rummut). Vuoden 1973 lopussa kokoonpano muuttui, kun mukaan tulivat Roul Helantie (kosketinsoittimet ja viulu) sekä Harri Piha (basso) samalla kun Halttunen, Lönngren ja Osola jäivät pois.

Ryhmällä Lindblom-Rönngård-Helantie-Piha Fantasia osallistui Rockin SM-kisoihin vuonna 1974 ja voitti sen. Tämä toi yhtyeelle julkisuutta ja paransi keikkatilannetta. Historiallisesti merkittävämpi palkinto oli kuitenkin mahdollisuus päästä levyntekoon. Fantasian ainokainen LP, Fantasia, ja musiikkitallenne ylipäätään julkaistiin vuonna 1975.

Levynteon jälkeen yhtye keikkaili melko ahkerasti, mutta ei saanut touhua taloudellisesti kannattavaksi. Osasyynä tähän oli progehuuman hiipuminen 1970-luvun loppupuolella. Ensin bändistä lähti basisti Harri Piha armeijaan. Helantie siirtyi tässä vaiheessa basson varteen bändin entisen jäsenen Paavo Osolan palatessa urkuriksi. Tällä kokoonpanolla Fantasia teki pienen Neuvostoliiton kiertueen vuonna 1976, mutta sen jälkeen yhtyeen rivit alkoivat rakoilla ja miehistönvaihdoksia tapahtui tiheästi. Progehomman kuivuttua kasaan lopulta kokonaan yhtye palasi musiikillisille alkujuurilleen ottaen takaisin St. Marcus Bluesband –
nimen, joka lyhennettiin STMBB:ksi.

Hi-Hat Records

Fantasia-yhtyeen yhteydessä on aiheellista esitellä lyhyesti Hi-Hat-levymerkki, joka Love Recordsin jälkeen on tuottanut ehkä eniten progejulkaisuja Suomessa. Musiikki-Fazer perusti Hi-Hat-alamerkin vuonna 1975 vastatakseen Love Records -yhtiön aiheuttamaan kilpailuasetelmaan rockin ja progressiivisen rockin äänitemarkkinoilla, joita Love Records hallitsi suvereenisti suomalaisessa musiikkibisneksessä 1970-luvun puolivälissä. Levyjen myynti kasvoi vuosittain huimasti, joten mahdollisuus menestykseen oli olemassa. Alun alkaen Musiikki-Fazer halusi luoda Hi-Hatista imagollisesti riippumattoman yhtiön, jota olisi vaikea yhdistää konservatiivisena iskelmäjulkaisijana tunnettuun emoyhtiöönsä. Tämän takia Hi-Hat sijoitettiin Fazerin omistaman Finnlevyn tytäryhtiön Finndiscin alaisuuteen.

Hi-Hatin vetäjiksi palkattiin Ilta-Sanomien musiikkitoimittaja Tommi Liuhala ja entinen Tavastia-klubin nokkamies Kalle Toriseva. He saivat vapaat kädet artistien ja julkaisujen valintaan. Toiminnalla tavoiteltiin Love Records -yhtiön kaltaista taiteellista vapautta, jonka oletettiin houkuttelevan osaavia ja suosittuja artisteja yhtiön leiriin. Hyvästä yrityksestä huolimatta Hi-Hatin vetovoima ei riittänyt houkuttelemaan montaakaan kaupallisesti menestyvää bändiä tai artistia yhtiöön ennen Love Recordsin konkurssia.

Hi-Hat julkaisi joka tapauksessa paljon progea, kuten Kalevalan, Maru & Mikaelin, Unisonon, Fantasian, Jupu Groupin ja Matti Järvisen LP:t. 1970-luvun lopulla yhtiön kaupallisesti menestyksekkäimmät artistit olivat kuitenkin peruspoppia esittäneet Seppo Närhi, Mikko Alatalo ja Urpo sekä kantriyhtye Vanha isäntä, jonka levyt ovat edelleen tunnettuja ja arvostettuja. Hi-Hatin aktiivinen toiminta päättyi 1980-luvun puolivälissä.

Fantasia (Hi-Hat Records HILP 107, 1975)

Fantasia julkaisi nimettömän esikoislevynsä vuonna 1975, ja se tehtiin kokoonpanolla Hannu Lindblom, Karl-Erik Rönngård, Roul Helantie ja Harri Piha. Levyn tuotti Mikael Wiik ja Wigwam-yhtyeen rumpali Ronnie Österberg. Wiikillä oli aiempaa kokemusta myös muusikon, säveltäjän ja musiikkitoimittajan tehtävistä ja hän myös soitti kitarasoolot levyn Depressio-kappaleella. Lisäksi saksofonisti Pekka Pöyry avusti bändiä. Fantasia-levyn äänitti ja miksasi Antti Joki Finnlevyn studiossa.

Levyn musiikki on enimmäkseen instrumentaalista aikakauden jazzrockin valtavirran mukaisesti. Yhtyeen esikuvina toimivat sellaiset artistit kuin Chick Corea, varhainen Mahavishnu Orchestra ja Genesis. Sävellyksistä vastasi Lindblom-Helantie-kaksikko tai Lindblom yksinään. Yhden kappaleen tekijäksi on merkitty koko bändi. Suomenkieliset, abstraktit sanoitukset teki pietarsaarelainen Kari Ilmonen, joka tuli 1980-luvun alussa tunnetuksi St. Petersaari -yhtyeen kantavana voimana. Fantasia-levyn hienon kansikuvan
piirsi nimimerkki Raz, jonka taakse kätkeytyy skotti Paulyn de Fresnes. Hän asui ja työskenteli Suomessa 1970-luvulla.

Fantasia-LP:llä kuuluu jazzrockin lisäksi myös perinteisemmän progressiivisen rockin vaikutteet. Yhtyeen soitanta on saumatonta ja kappaleet rullaavat vapautuneesti. Albumia on helppo kuunnella, ja sitä voi suositella varauksetta jokaiselle progen ystävälle. Sekä sävellykset että sovitukset ovat huolellisesti mietittyjä eikä kappaleissa jäädä polkemaan paikalleen kuten jazzrockissa joskus käy.

Kuuntelussa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Helantien monipuolisiin ja upeasti soiviin kosketinosuuksiin niin taustalla kuin sooloissakin. Hän soittaa levyllä sähköpianoa, moogia, jousikonetta ja urkuja Pink Floyd -vaikutteisesti. Huonommaksi ei jää Lindblomkaan, joka soittaa tyylikkäästi sähkö- ja akustista kitaraa loistavin soundein käyttäen taiten erilaisia tehostepedaaleja. Herrojen soitto on enemmän maalaamista kuin rajua tykitystä. Rytmiryhmä Rönngård-Piha hoitaa vankan pohjan muiden muusikkojen tekemisille. Esitysten heikoin lenkki on laulu, jota on tosin vain kolmessa kappaleessa. Lindblom ei ole yhtä taitava
laulaja kuin kitaristi.

Albumin yllättävin veto on puolitoistaminuuttinen Härmä jazz, jonka alkuosa on kuin suoraan 1960-luvun rautalankatwistiä. Tässä Lindblomin kitara soi poikkeuksellisen komeasti. Toinen huomiota herättävä kappale on Unikuva, jossa on vaikutteita niin The Beatlesin I want yousta kuin Pink Floydin The dark side of the moon -levyn biiseistä. Lähes seitsemänminuuttinen Depressio päättää ja kruunaa albumin esitellen perusteeman variointia.

Äänenlaadullisesti arvioiden levy ei yllä aivan huippusoundeihin. Bassot ovat tukevat, mutta aavistuksen pehmeät, mikä syö hieman äänen kolmiulotteisuutta, vaikka tilantuntu sinänsä tulee hyvin esiin. Muuten levyn äänessä ei ole huomauttamista. Soittimien sävyt ja harmoniat välittyvät kuulijalle sen suuremmin ponnistelematta.

Fantasia-levyn alkuperäispainosta myytiin aikoinaan noin 2000 kappaletta, mikä ei ollut näillä leveysasteilla huono saavutus. Näinkin suuresta myyntimäärästä huolimatta hyväkuntoisesta yksilöstä joutuu tänään pulittamaan 200–300 euroa. Lukuisat uusintapainokset kertovat osaltaan levyä kohtaan osoitetusta kansainvälisestä kiinnostuksesta ja arvostuksesta.

Elonkorjuu/Harvest

Toisen merkittävän länsirannikon fuusiojazz-levyn teki porilainen Elonkorjuu-yhtye. Yhtye ponnahti laajempaan tietoisuuteen vuonna 1969 sijoittumalla toiseksi popyhtyeiden SM-kilpailussa. Tämän ansiosta bändi pääsi levyttämään Where’s the rising sun -biisin harvinaiselle Popmestarit-LP:lle.

Elonkorjuun musiikillinen voimahahmo ja johtaja on aina ollut kitaristi Jukka Syrenius. Hänen lisäkseen vuoden 1969 menestysyhtyeessä soittivat Timo Hannukainen (laulu), Veli-Pekka Pessi (basso) ja Rainer Koski (rummut), joka vaihtui pian Veikko Noutioon. Kesällä 1971 Elonkorjuu esiintyi Ruisrockissa, jonka kautta tarjoutui mahdollisuus radio- ja TV-töihin. Ennen Ruisrockia rumpaliksi oli vaihtunut Eero Rantasila ja laulajaksi tullut Heikki Lajunen. Tällä kokoonpanolla bändi levytti Harvest time -levyn, joka on yksi harvinaisimmista ja keräillyimmistä suomalaisista progelevyistä. Palaamme levyyn juttusarjan myöhemmässä osassa.

Yhtye soitti aluksi Suomessa melko harvinaista progressiivisvaikutteista hardrockia. Muutamassa vuodessa yhtye kuitenkin kyllästyi monimutkaiseen musiikkityyliinsä ja siirtyi yksinkertaisemman ja svengaavamman musiikin pariin. Taloudellisesti vaikeiden aikojen vuoksi yhtye luopui laulusolistista ja keskittyi tyylipuhtaaseen funkjazziin. Samalla se vaihtoi nimensä englanninkieliseksi Harvest. Tällöin kokoonpano oli Syrenius, Pekka Tyni (kosketinsoittimet), Jari Perkiömäki (alttosaksofoni, klarinetti), Jukka Unkila
(tenorisaksofoni), Pessi (basso) ja Noutio (rummut). Tällä kokoonpanolla yhtye levytti erinomaisen Flyin’high, runnin’ fast -albumin. Vuosikymmenen lopussa bändi hajosi kokonaan, mutta Syrenius jatkoi musiikin tekemistä eri yhtyeissä. Hän teki jazzrock-tyylisiä instrumentaalilevyjä myös omalla nimellään 1980-luvulla.

Flyin’ high, runnin’ fast (RCA PL 40112, 1978)

Elonkorjuun toinen levy – Flyin’ high, runnin’ fast – ohitettiin aikanaan vähällä huomiolla. Syitä on varmasti useita punkista alkaen, mutta myös bändin jokseenkin täydellinen tyylinmuutos saattoi hämmentää sen entisiä kannattajia. Joka tapauksessa levy on tarpeettomasti painunut unholaan musiikin ystäviltä.

Syrenius-Tyni-Perkiömäki-Unkila-Pessi-Noutio-kokoonpano työsti Flyin’ high, runnin’ fast -albumin vuonna 1978. Simo Salminen (trumpetti ja flyygelitorvi) ja Tasavallan presidentin rumpali Vesa Aaltonen (lyömäsoittimet) avustivat. Levy äänitettiin uudehkossa, vuonna 1975 avatussa Soundtrack-studiossa Helsingissä. Äänittäjänä toimi Timo Tarvainen ja tuottajana Vesa Aaltonen. Kaikista sävellyksistä ja sovituksista vastasi Syrenius musiikin ollessa puhtaasti instrumentaalista. LP:n hempeän lentävä matto -aiheisen kuvan on piirtänyt Tarja Teräsvuori.

Levyn musiikki on jazz-funk-painotteista fuusiota, joka julkaisuajankohtana sattui olemaan epäkaupallista. Lattarirytmit ja -vaikutteet on helppo tunnistaa, mutta useiden puhaltimien käyttö tuo osaan kappaleista myös soulvivahteita. Musiikkityylin erilaisuus yhtyeen ensimmäiseen LP:hen verrattuna on huomattava. Yhtyeen uusi tyyli oli kylläkin kuultavissa jo ainakin vuotta aiemmin radion Pop-Liisa lähetyksessä.

Viimeistään Flyin’ high, runnin’ fast -levyllä Syrenius lunastaa paikkansa Suomen ykköskitaristien joukossa. Esimerkiksi Let it grow -biisissä ei voi olla tekemättä vertailua Carlos Santanan tunteelliseen kitarailmaisuun, ja levyltä löytyy muitakin yhtymäkohtia Santanaan. Peter and the ram -kappaleessa Syrenius väläyttelee puolestaan espanjalaistyylistä flamencokitarointia. Hänen instrumenttinsa ei silti ole musiikin keskiössä, vaan se sulautuu tyylikkäästi bändin loihtimaan kokonaisuuteen. Toki levyltä löytyy paljon perinteistä, svengaavaa jazzrockia, jossa eri soittimien soolot vuorottelevat.

Äänenlaadullisesti albumin ensipainos edustaa parasta A-luokkaa. Niin yksittäisten soittimien soundi kuin esityksen tilantuntu ja soittajien läsnäolo ovat huippuluokkaa. Bassot ovat kiinteät ja korkeat äänet soivat kristallinkirkkaasti. Torvien ja rumpujen taltiointikaan ei juuri jätä toivomisen varaa — ilmavuutta, voimaa ja iskuäänten slämmiä löytyy kotitarpeiksi.

Alkuperäinen Flyin’ high, runnin’ fast -levy on harvinainen. Sitä näkee myynnissä harvakseltaan, ehkä kerran pari vuodessa. Tämän vuoksi hyväkuntoisen kappaleen hinta liikkuu sadan euron yläpuolella.

Teksti: Timo Kaurila ja Heikki Suominen
Kuvat kansista: Timo Kaurila

Jaa artikkeli:

Best Classical Compendium

…oli se kategoria, jossa Ondinen uusi julkaisu Kaija Saariahon musiikista sai Grammy-ehdokkuuden tänä vuonna. Vaikka itse...

Beethovenia puhtaasti kahdelle kanavalle

Berliinin Filharmonikot ovat tehneet levyjä omalle levymerkille jo jonkin aikaa. Myös muut digitaaliset kommervenkit, kuten virtuaalinen...

Pikkutarkka Kullervo

Sanottakoon heti alkuun, että otskointi ei tarkoita tulkintaa, vaan Musiikkitalon akustiikkaa. RSO:n kotiareena vaikuttaa nimittäin orkesterisointiin...

Lahti piirtää uusiksi Suomen progekartan

Perjantaina 21. elokuuta 1970 ilta-auringon värjäämässä Turun saaristossa tapahtuu jotakin, joka muuttaa suomalaista rock-kulttuuria pysyvästi. Charlies-yhtyeen...

Aamu sarastaa Suomiprogessa

Tässä artikkelisarjassa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä. Progressiivisen rockin ymmärrämme tässä yhteydessä varsin...