Se vähän vähemmän tunnettu Carnegie Hall:n keikka

Lähes kaikki tuntevat Harry Belafonten ja kuuluisan Carnegie Hall:n keikan. Kaikki tuntevat myös Frank Sinatran, hänen the Keikkansa oli Sandsissä, Vegasissa vähän myöhemmin. Mutta sitten on vielä yhä keskuudessamme oleva, kohta 94 vuotta täyttävä herrasmies Tony Bennet.

Minun on ollut aina vähän vaikea suhtautua Bennettiin, koska hän on aavistuksen ohuen, korkeahkon äänialan laulaja, jolta tuo laulu lähtee vähän niinkuin vahingossa. Tämä luo illuusion kovin heikosta äänestä, pahasti sanottuna piipityksestä. Mutta ei maailmanluokan laulajaksi nousta ilman, että materiaali on kunnossa. Tuo helppous hämää silti. Siinä missä Sinatra tuntuu kärsivän silmät päästä pullauttavasta suunkautta-ummetuksesta, Bennet vaan avaa suunsa ja sieltä hiipii ilmoille ääni ja tulkinta viimeisen päälle.

Carnegie Hall:ssa Bennet teki kuuluisan keikkansa kesäkuun 9. päivä 1962, eli kolmisen vuotta Belafonten jälkeen. Kapellimestari on kirjoittanut levyn sisäkanteen juttua konsertista ja kertoo, että Bennetin ura oli noihin aikoihin sen verran alkuvaiheessa, että Carnegie Hall:n konsertti oli artistin uran kannalta merkittävä riskinotto, joka kyllä osoittautui kannattavaksi.

Kuten Belafonten vastaava levy, tämäkin on Analogue Productionsin erittäin laadukas reissue ja lukeehan tuossa levynkannessa myös tuo punainen ”Sony”.

Levyllä on yhteensä 28 kappaletta, joten en pidä kaikkien läpikäyntiä tarpeellisena. Sisältö on suurelta osin alan standardeja, joskin One for my Baby on niin kevyt ja letkeä, että se voisi olla vaikka tuplanopeudella soitettu reggae-versio. Parempiakin määrittelyjä löytynee, mutta itse tulkinta on kepeydessään erilainen ja jonkun mielestä ihan erinomainenkin. En ole itse kyennyt ristiriidatonta mielipidettä tuosta versiosta muodostamaan.

Bennetin laulutyylin keveys tulee usein siitä, että laulettu fraasi ei juurikaan puhutusta eroa. Tämä kirjaimellisesti ei ole vokaalimusiikkia. Ääntä ei soiteta, vaan itselleni tulee mieleen kevyt puhe, jossa on sävelkorkeus mukana. Pahimmillaan fraasit loppuvat niin nopeasti, että ne töksähtäisivät, jos niissä olisi voimaa takana. Ilmiselvästi tämä on tulkinnallinen valinta, koska esim. itselleni tärkeä Blue Velvet on tulkinnaltaan melko perinteinen ja siten myös soiva. No itse en pääse samannimisen elokuvan Isabella Rosselinin tulkinnasta eroon.

Musikaalinumeroista suosikkini on Anything Goes. Elokuvamaailmassa vauhdikkain versio tuosta on Indiana Jones -kakkoselokuvan alussa. Bennet tekee tulkintansa, yllätys yllätys, kepeästi, mutta todella fiksusti.

Monet kovat hitit olivat tuohon aikaan uusia. Näistä päätä ylemmäksi nousee tietysti I left my heart in San Fransisco. Kauniisti säestetty, sovitettu ja laulettu biisi tässä muodossaan. Esimerkiksi pianosoundia en ollenkaan menisi moittimaan. Laulusoundi on myös erinomainen ja tässä varsinkin sanojen lopussa on jo pitkiäkin vokaaleja. Silti laulu vaikuttaa helpommalta kuin Frankillä ja ehkä Deanillakin. Tuon biisin aplodit ovat muuten melkoiset.

Taustalla soittava bändi ei ole ihan pieni, 23 soittajaa. Myös bändin soittotaito on tip-top. Tässä on ihan laadukasta moniraitatekniikkaa käytetty myös, joten pahaa sanottavaa äänenlaadusta ei ole. Toki 60-luvun alun liveen tulee aika paljon taustaääniä, jotka vielä ovat läsnä aika laajalla spektrillä, ei siis pelkkää diskanttikohinaa, mutta ei nyt suoranaista jyrinääkään.

Olin kyllä aluksi hieman ennakkoluuloinen levylle, joka alkuun vaikutti 60-luvun live-mikkihiirilaulannalta. Mutta korjasin asennettani muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tästä ei ole Belafonten vastaavan levyn tyyppistä vinyylireferenssiä tullut, mutta kokonaisuutena levy saattaa olla jopa Belafontea tasaisempi. Yksittäistä refebiisiä en tästä löydä, ainakaan sillä tavalla kuin Belafontella on Jamaica Farewell.

Jos tällainen genre ja klassikkoversiot miellyttävät, on tämä melkein pakko-ostos. Myös hifimielessä tästä löytyy paljon nautittavaa. Hienot sovitukset ja aika ajoin melkoinen dynamiikka (esim. Solitude) Analogue Productionsin versio on laadukas, prässi on varsin hiljainen, myös napsujen osalta. Popcornit puuttuvat levyltä, kuuntelun lisukkeeksi sellaiset voisivat hyvin sopia.

Ainakin itselläni tämän hetken soittofrekvenssissä Tony voittaa edesmenneet ystävänsä.

Jaa artikkeli:

Best Classical Compendium

…oli se kategoria, jossa Ondinen uusi julkaisu Kaija Saariahon musiikista sai Grammy-ehdokkuuden tänä vuonna. Vaikka itse...

Beethovenia puhtaasti kahdelle kanavalle

Berliinin Filharmonikot ovat tehneet levyjä omalle levymerkille jo jonkin aikaa. Myös muut digitaaliset kommervenkit, kuten virtuaalinen...

Pikkutarkka Kullervo

Sanottakoon heti alkuun, että otskointi ei tarkoita tulkintaa, vaan Musiikkitalon akustiikkaa. RSO:n kotiareena vaikuttaa nimittäin orkesterisointiin...

Lahti piirtää uusiksi Suomen progekartan

Perjantaina 21. elokuuta 1970 ilta-auringon värjäämässä Turun saaristossa tapahtuu jotakin, joka muuttaa suomalaista rock-kulttuuria pysyvästi. Charlies-yhtyeen...

Aamu sarastaa Suomiprogessa

Tässä artikkelisarjassa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä. Progressiivisen rockin ymmärrämme tässä yhteydessä varsin...