Jussi Lehtisalo täytti 4.3.2022 50 vuotta. Jussi kyläili juhlapäivänään showroomissani Logomossa. Ensimmäisestä kohtaamisestamme on yli 40...
Bob Dylan on artisti, johon olen suhtautunut, kuten David Bowie Hunky Dory -levyllään.
Ennakkoluuloisesti ja vähätellen. Olen aina pitänyt Dylania protestilaulajana, joka ei oikein osaa laulaa. Mies ja kitara -kombo on aina ollut päällimmäinen ajatus herran tuotannosta.
Yhteiskunnallista sanomaansa en ole kritisoinut, koska aikansa Amerikassa, kuten tietty
muuallakin, sille on ollut tilausta. Onhan herra nyttemmin saanut jopa kirjallisuuden Nobelin!
Hieman säröä tähän mielikuvaan on tarjonnut herra Ken Kessler, joka on levyarvosteluissaan on säännönmukaisesti ylistänyt Mobile Fidelityn remasterointeja. No, toisaalta Kessler taitaa antaa jokaiselle vinyyliversiolle 90 pistettä ja vastaavalle SACD:lle 89 pistettä. On kyse sitten kuinka rupisesta klassikosta tahansa.
Mutta jotain tuo Kesslerin jatkuva Dylan-ylistys sai aikaan. Ostin sikakalliin satasen kolmen levyn MoFi-vinyyliversion Blonde on blonde:sta. Totta, jotain hyvää ja aidon oloista tuossa levyssä oli. Musiikillisesti en sen kanssa mitään vahvaa herätystä kokenut, mutta pykälän pari ennakkoluuloni sentään karisi.
Uusi kierros alkoi viime vuoden puolella, kun herra Tur-Pex toimitti Dylanin Nashville Skyline -levyn MoFi-SACD:n kuunneltavaksi. Heti ensimmäisestä raidasta alkaen jotain tässä oli erilaista. Dylanin Amerikkalainen versio Scarbarough Fair -biisistä kanssavokalistina Jonny Cash. Eli tässä nyt on sitten rikkaasti sovitettu Country-kansanmusiikki-cover-sillisalaatti? No, ainakin jotain ennakkokäsityksistä poikkeavaa.
Ääni artistin, ääni albumin
Aloitetaan äänenlaadusta. Selkeä, luonnollinen ja miellyttävä. Kokonaissoundi on kaunistelematon, mutta ei mitenkään karkea. Dylanin laulu on yllättävän ehyt ja jopa pehmeä soundeiltaan verrattuna Bowien luonnehdintaan ”having voice like sand and glue”. Dylanin ääntä on kyllä juurin tällä levyllä luonnehdittu aiempaa pehmeämmäksi. Äänikuva rakentuu luonnolliseksi ja liiottelemattomaksi. Samalla instrumentit ottavat oman tilansa ja myös yhteissointi on ehyt ja tarkka.
Nashville Skyline biisi biisiltä
Palataan tuohon levyn aloittavaan Girl From The North Country -biisiin. Kitaroita on kaksi, niin kuin laulajiakin ja kielet narahatelevat mukavasti. Yllättävän hyvin herrojen äänet sopivat yhteen. Vaikka stemmalaulu kyllä hakee sekä rytmin että sävelkorkeuden osalta. Mutta tämä ei kuulosta osaamattomuudelta, vaan ihan tahallaan vedetään miten sattuu. Ihan kuin herrat olisivat poistaneet osan estoista etanolilla tai sitten jollain muulla kemikaalilla.
Nashville Skyline Rag onkin sitten eri maata. Tässä on bassoa ja huuliharppua, kyseessä on ihan oikea rag, instrumentaali tottakai. To Be Alone With You on sitten biisinä ehkä ”tyypillistä” Dylania, ilman kovin syvällistä sanomaa ja isohkolla bändillä.
Jotenkin melankolia toimii itselleni Dylanin partnerina ränttätänttää paremmin. I threw It All Away ainakin antaa näin ymmärtää. No, Peggy Day taas on edeltäjäänsä kevyempi. Aika vahva nashvilleläisyys näissä kappaleissa kuuluu. En ole Dylania countrylaulajana pitänyt, mutta siinä genressä kyllä tällä levyllä vahvasti vieraillaan.
Lay Lady Lay on tämän levyn hittibiisi. Jollakin tavalla se nousee kyllä esiin. Vokaaliosuuksissa taitelija tsemppaa ilmeisen tosissaan ja vokaalituotos onkin aika kontrolloitua. Tässä kappaleessa otetaan ehkä etäisyyttä tuohon contrytaustaan. Myös säestävien instrumenttien osalta tässä pidetään kontrollia yllä ja varsin tuloksellisesti. Kokonaisuus on onnistunut, erotteleva ja kuitenkin aito, kontrollissa ei ole menty liian pitkälle.
Seuraava One More Night palaa edellisten biisien maailmaan. Tell Me That It Isn’t True puolestaan vaikuttaa melodialtaan yllättävän monipuoliselta. Biisi aiheuttaa erikoisia mielikuvia, koska tämä on kuultu jo levyllä aiemmin ja sitten taas toisaalta tässä on nämä melodian kuljetuksen ja muunkin soitannon koukkuja yllättävänkin moninaisesti.
Contry Pie taas kulkee hienosti. Tässä on sellaista hyvän R&B-biisiin vetävyyttä, joskin vahvassa Country-viitekehyksessä. Ei ole vahvinta alaani, joten luonnehdinnatr saattavat vähän hakea. Sessioiden aikana luodussa lopetusbiisissä Tonight I’ll Be Staying With You yhdistyy monen aiemmin kuullun kappaleen ominaisuuksia, melodiassa palataan aloitusbiisiin ja tekstissä ollaan levyn kevyiden rakkauslaulujen teemassa.
Loppupohdinta
No, mitä musiikillisille ennakkoluuloille sitten tässä kävi? Levy on erilainen kuin oletin. Myöskin nyt on helpompi ymmärtää, miksi monet pitävät Dylanin levyjä audiofiilikamana. Tämä on hyvä levy ja MoFi-versio on varmasti viimeisen päälle tehty. Voin lämpimästi suositella levyä ja itse pidän sitä mukavana kuunneltavana aina silloin tällöin. Mutta mitään musiikillista täyskäännöstä en lähde tämän levyn pohjalta tekemään. Albumia on kaikin puolin kiva kuunnella, mutta ne suurimmat musiikilliset elämykset löytyvät minulle yhä muualta.