Jussi Lehtisalo täytti 4.3.2022 50 vuotta. Jussi kyläili juhlapäivänään showroomissani Logomossa. Ensimmäisestä kohtaamisestamme on yli 40...
Perjantaina 21. elokuuta 1970 ilta-auringon värjäämässä Turun saaristossa tapahtuu jotakin, joka muuttaa suomalaista rock-kulttuuria pysyvästi. Charlies-yhtyeen basisti, Kari ”Pitkä” Lehtinen, näpäyttää bassoaan saaden koko Ruissalon värisemään ja lausuu historialliset tervehdyssanansa käynnistäessään ensimmäisen Ruisrock-festivaalin. Pian mukaan liittyy muu bändi, jonka raivoisa hardproge räjäyttää yleisön tajunnan. Soittajien viestin uppoamista avittaa aikanaan jättimäinen, Cream-yhtyeen vahvistinarsenaaliin verrattava laitteisto: kitaralle neljä kaiutinkaappia, bassolle kuusi ja kummallekin 200 W:n vahvistimet. Bändi ei myöskään säästele volumeissa – nupit kaakkoon on aina ollut tyylinä.
Charlies polkaisi käyntiin Ruisrock-festivaalien jatkumon ja ylipäätään rock-festivaalien vyöryn Suomessa. Juhlien nimenä tosin oli tuolloin Turun musiikkijuhlien Pop & Rock -festivaali. Ensimmäinen tapahtuma keräsi reilut 30 000 rockia janoavaa nuorta. Esiintyjäkaarti oli uskomaton läpileikkaus aikansa parhaita, kansainvälisiä progeyhtyeitä. Charliesin lisäksi samoilla juhlilla esiintyivät muun muassa Pugh Rogefeldt, Burnin’ Red Ivanhoe, Family, Wigwam, Tasavallan presidentti, Colosseum, Kalevala, Hasse Walli Eternal, Made in Sweden ja Argent. Turkuun saatua proge-kattaus oli jotain aintulaatuista!
Charlies
Charlies-yhtye syntyi 1960-luvun puolivälissä Kausalassa Lahden lähellä. Vuosikymmenen loppupuolella kokoonpanoksi vakiintui Kari ”Pitkä” Lehtinen (basso), Eero Ravi (kitara), Vesa ”Wellu” Lehtinen (laulu) ja Ari ”Kusti” Ahlgren (rummut). Aluksi bändi soitti pääasiassa blues-pohjaista ohjelmistoa, mutta mukana oli alusta saakka myös omia rock-biisejä. Yhtye keikkaili laajasti ja teki muun muassa kolmen viikon Ruotsin kiertueen 1969, johon sisältyi 17 keikkaa. 1970-luvulle tultaessa yhtyeen ohjelmisto muuttui raskaamman rockin suuntaan. Sen lavaesiintyminen oli harvinaisen rajua Suomen olosuhteissa. Musiikkiin tuli ajanmukaisia progevaikutteita samalla, kun laulujen sanoitukset saivat yhteiskunnallista ja poliittista sisältöä.
Charlies teki ensisinglensä Myöskin tyttö iloinen/Don’t try me maaliskuussa 1969 Microvox-studiossa Lahdessa. Lisäksi yhtye teki musiikin Tuomo-Juhani Vuorenmaan ohjaamaan kokeelliseen underground-elokuvaan Julisteiden liimaajat, jonka soundtrack-levy julkaistiin keväällä 1970. Juha Saali lauloi osan levyn kappaleista Wellu Lehtisen suorittaessa varusmiespalvelustaan. Vielä samana vuonna bändi pääsi levyttämään Buttocks-LP:tä, joka niin ikään äänitettiin Microvoxin studiossa. Seuraavana vuonna bändin rivit alkoivat rakoilla, osittain Ravin uupumuksen vuoksi. Se hajosi kesällä 1971, ja Wellu Lehtinen siirtyi lahtelaiseen Haikara-yhtyeeseen. Hajoamisen jälkeen Charlies-nimeä käytettiin useissa eri inkarnaatiossa, mutta ne eivät julkaisseet levytettyä materiaalia muutamaa kappaletta lukuun ottamatta. Lopullinen piste bändin uralle laitettiin vuoden 1974 lopulla. 1997 bändi teki ”vanhojen aikojen muistelu” -paluun Jokivarren jytinät -nimisessä tapahtumassa lähes alkuperäisessä kokoonpanossa ilman Eero Ravia.
Microvox-studio
Käsiteltäessä Lahden ympäristöön liittyvää rock-musiikkia ei voi sivuuttaa Microvox-studiota, jonka merkitys suomalaiselle rockille on ollut huomattavasti sen kokoa, tekniikkaa ja resursseja suurempi. Microvoxissa ovat äänittäneet lähes kaikki suomalaisen rockin merkittävimmät bändit niin Juice Leskisestä Eppu Normaaliin kuin Hurriganesista Wigwamiin.
Pekka Nurmikallio perusti studion lahtelaisen kerrostalon polkupyörävarastoon 1968 ja toimi itse sekä teknisenä henkilökuntana että äänittäjänä. Studio ja sen tekniikka olivat äärimmäisen pelkistettyjä ja kotikutoisia: jokunen mikki, kaksi Revox-kaksiraitanauhuria ja kuusikanavainen äänipöytä. Laitekokoonpano ei mahdollistanut äänityksien miksaamista jälkikäteen. Lisäksi studiotila oli hyvin matala, vain 185 cm. Näin ProTools-aikakautena voi vain ihmetellä, miten hienoja – jopa kansallisaarteiksi luokiteltavia – nauhoituksia studion olosuhteissa kyettiin tekemään.
Microvoxin suosioon oli kaksi pääsyytä. Se oli taloudellisesti suhteellisen riskitön vaihtoehto aloittelevien yhtyeiden äänityksiin, koska Nurmikallion tuntitaksa oli vain noin neljännes siitä, mitä modernit helsinkiläiset studiot veloittivat. Toiseksi Nurmikallio osallistui omalla persoonallaan musiikintekoprosessiin ja toteutti mieluusti soittajien erikoisimmatkin toiveet. Eikä paikan legendaarinen maine ja ilmapiiri ainakaan vähentänyt studion kiinnostavuutta. Useat muusikot muistelevat lämmöllä, kun Nurmikallion äiti tarjosi studion asiakkaille kahvia ja pullaa kotonaan saman rakennuksen asuinhuoneistossa. Tultaessa 1980-luvulle aika ajoi lopullisesti studion ohi ja Nurmikallio sulki sen 1982. Pekka Nurmikallio oli tunnettu käytännön piloista. Erään tarinan mukaan kerran nuori, iskelmätähdeksi tähtäävä neitonen tuli levyttämään äiti mukanaan. Koppavan sorttiset asiakkaat eivät olleet Nurmikallion mieleen. Kun äiti lähti ostoksille ja kehotti Pekkaa hoitamaan sillä aikaa äänityshomman, Pekka pyysi iskelmätähtöstä riisumaan puseronsa ja rintaliivinsä. Villapaidan sähköisyys ja rintsikoiden hakaset aiheuttivat hänen mukaansa häiriöääniä. Äidin palatessa studiolle näki hän tyttärensä laulavan rinnat paljaina. Se sessio päättyi siihen.
Julisteiden liimaajat (Anarcinema ACLP 1, 1970)
Charlies teki Julisteiden liimaajat -levyn tilaustyönä saman nimiseen elokuvaan. Se äänitettiin marraskuussa 1969 Microvoxin studiossa. Levy sai aikanaan hyvän vastaanoton, vaikka itse elokuva keräsi musertavaa kritiikkiä ja jäi lähes katsojitta. LP sisältää myös kappaleet Don’t catch cold ja Sunshine supergirl, joita ei kuultu elokuvan ääniraidalla.
Levyn musiikissa on kuultavissa voimakkaat bluesrock-vaikutteet, eikä vertailua Cream-yhtyeen tuotantoon voi olla tekemättä. Kaksi kappaleista lauletaan suomeksi ja loput englanniksi. Rautavaimo-kappale poikkeaa levyn yleislinjasta ja on itse asiassa hidas blues, jonka autenttisuutta Vesa Lehtisen huuliharppu hienosti lisää. Biisien sanoitukset sisältävät elokuvan tavoittelemaa anarkismia, psykedeliakauden absurdiutta ja ripauksen yhteiskunnallisuutta.Julisteiden liimaajat -LP:n erikoisuus on koko B-puolen täyttävä, lähes 20 minuuttinen jamikappale Sunshine supergirl. Siinä soittajat heittävät vuoron perään pitkiä sooloja Ari Ahlgrenin paukuttaessa kuusi ja puoli minuuttisen rumpusoolon. Se on varmasti yksi pisimmistä Suomessa tallennetuista rumpusooloista, ellei Edward Vesalan soololevyjä oteta huomioon.
Yhtye selviää soitosta ja laulusta mallikelpoisesti, vaikka pienoista amatöörimäisyyttä ja hermostuneisuutta on aistittavissa. Kappaleiden rajuus hardrock-mielessä jää hiukan vajaaksi, eivätkä Eero Ravin kitarasoolotkaan yllä vielä Buttocks-levyn sfääreihin selvästä sukulaisuudesta huolimatta. Bändin soitantaa on silti ilo kuunnella.
Yhtye selviää soitosta ja laulusta mallikelpoisesti, vaikka pienoista amatöörimäisyyttä ja hermostuneisuutta on aistittavissa. Kappaleiden rajuus hardrock-mielessä jää hiukan vajaaksi, eivätkä Eero Ravin kitarasoolotkaan yllä vielä Buttocks-levyn sfääreihin selvästä sukulaisuudesta huolimatta. Bändin soitantaa on kuitenkin ilo kuunnella.
Julisteiden liimaajat -LP:n alkuperäispainos on nykyisin löytö. Sitä tehtiin vain 300 kappaletta, ja niistäkin suurin osa on kulunut käytössä heikkokuntoisiksi. Alkuperäispainoksen kansi on poikkeuksellisesti sivuilta liimaamaton eli näyttää ohuelta, taitetulta pahvilta. Aivan viime aikoina muutamia soittamattomia levy-yksilöitä on ilmestynyt myyntilistoille, mutta niitä ei ole myyty julkisissa huutokaupoissa. Sen vuoksi todellista hintatasoa on vaikea arvioida. Joka tapauksessa tällaisen yksilön hinta lienee tuhannen euron tuntumassa. Suomalainen Vinylmania julkaisi levystä CD-painoksen 1993 ja saksalainen Shadoks Music LP-version uusintapainoksen 2014.
Buttocks (Love Records LRLP 29, 1970)
Buttocks on Charliesin pääteos, jonka maineikas Love Records -yhtiö julkaisi joulukuussa 1970. Yhtye otti levyn tekemisen vakavasti. Se piti ylimääräisiä harjoituksia ja äänitti harjoituskämpällään demonauhan, jonka kanssa bändi meni Microvox-studioon tekemään varsinaisia äänityksiä. Studiossa yhtyettä vahvistivat Igor Sidorow, joka soitti huilua ja sopraanosaksofonia, sekä yhdellä kappaleella Torsten Nyholm lapsteel-kitarassa. Vaikka levyn tuottajana toiminut Eero Ravi itse ei ollut täysin tyytyväinen omaan soittoonsa, levy saavutti heti kovaa mainetta ja on suomirockin ehdoton klassikko hardrock/hardproge-alueella.
Tätä voimakvartetilla tehtyä LP:tä kuvaa parhaiten adjektiivi ennen kokemattoman raju Suomen musiikkiympyröissä. Rytmiryhmä paahtaa täysillä ja tukee loistavasti Ravin rankkaa, reilusti särölle ajettua kitaraa. Tyylikkäät saksofoni- ja huiluosuudet tuovat ilmaisuun toisaalta ilmavuutta ja raikkautta, mutta tarvittaessa lisäävät ahdistuksen tuntua. Jos Julisteiden liimaajat -LP:llä kuuluvat Cream-vaikutteet, niin Buttocks-levyllä siirrytään kertaheitolla Led Zeppelinin valtakuntaan. Toki psykedeelisiäkin vaikutteita on jäljellä. Eihän edellisestä levystä ole aikaa kuin vuosi, ja on vasta siirrytty 1970-luvulle. Myös sanoituksiin on tullut särmää. Niiden teemat ovat ajankohtaisia tänäänkin – ihmisen itsekeskeisyys, ympäristön tuhoutuminen, ihmismielen epätasapaino.Hyvän kuvan Buttocks-levyn meiningistä saa kuuntelemalla esimerkiksi biisin Like the purpose told me. Välittömästi tulee tunne, että tämän biisin olen kuullut joskus ennenkin toisen kotimaisen bändin esittämänä. Tämä toinen yhtye sattuu olemaan legenda itsekin, Kingston Wall, joka teki samantyylistä musiikkia yli 20 vuotta myöhemmin. Yleistäen voisi todeta, että jos pitää Kingston Wallista, pitää todennäköisesti myös Charliesista.
Mielenkiintoinen kuriositeetti on kappale For you Catherine and before you. Sen intro, rakenne ja melodia muistuttavat yllättävän paljon Led Zeppelinin Stairway to heaven -biisiä: molemmat alkavat akustisen kitaran ja huilun säestyksellä, balladimaisen alkupuoliskon jälkeen vaihdetaan pari pykälää reippaampaan menoon ja rockaavaa loppuosaa hallitsee mahtava kitarasoolo. Erikoisen tästä tekee se, että Stairway to heaven julkaistiin vasta kolme kuukautta myöhemmin!
Buttocksin soundimaailma on selkeä, läsnä oleva ja dynaaminen. Tosin bassopään yleistaso voisi olla huomattavasti tanakampi. Tässä kohtaa Microvox-studion alkeellisuus paljastuu jälleen, kun äänitysten jälkeen bassokitaran tai bassorummun tasoa ei voinut enää korjata miksaamalla. Toinen kauneusvirhe on alkeellinen stereokuva; osa soittimista on joko vasemmassa tai oikeassa kanavassa kuten 1960-luvulla monosta stereoksi muunnetuissa julkaisuissa.
Buttocks-levyn etu- ja takakansi ovat poikkeuksellisesti tismalleen samanlaisia sisältäen vain kansipiirroksen, yhtyeen ja albumin nimen sekä levy-yhtiön ja levyn tunnisteen. Mustavalkoisen kannen on suunnitellut ja piirtänyt bändin basisti Kari Lehtinen ja Hricosaurus. Osassa painosta oli mukana nelisivuinen kirjoituskoneella kirjoitettu liite, joka sisältää albumin tekijätiedot ja biisien sanat. Myös Buttocks-levy on himoittu keräilykohde ja erittäin vaikea löytää alkuperäispainoksena. Kirjoittajien seurantakokemuksen perusteella tuntuu jopa siltä, että Julisteiden liimaajat -LP:tä on enemmän liikkeellä. Shadoks Music -yhtiö julkaisi levyn LP-version uudelleen 2013. Lisäksi Red Fox Records on tehnyt siitä epävirallisen CD-painoksen ja Hell Records epävirallisen LP-painoksen. Tämänkaltaiset, äänenlaadultaan varsin vaatimattomat, bootleg-julkaisut kertonevat Buttocks-levyn kulttimaineesta.
Jail Sessions (Shadoks Music 173, 2015)
Saksalainen Shadoks Music julkaisi Charlies-yhtyeen Uudenkylän harjoituskämpällä taltioimat äänitykset Jail Sessions -nimellä 2015. Näiden lisäksi levyllä on yksi livekappale yhtyeen Kulttuuritalon keikalta. Äänitykset on tehty 1969 ja 1970. Levy sisältää pääosan Buttocks-levyä varten tehdyistä demonauhoituksista sekä bändin esityksiä tunnetuista rock-standardeista. Vaikka Eero Ravi levyn kaupallisessa motivointiesittelyssä puhuu sen erinomaisuudesta kahteen aiempaan levyyn verrattuna, se ei tarjoa paljonkaan uutta perspektiiviä yhtyeen musiikkiin.
Jail Sessions -taltioinnit on alun perin äänitetty kahdella mikrofonilla kotinauhuria käyttäen, joten sen äänenlaatu ei ole luultavasti päätä huimannut. Kun ne on vielä prosessoitu nykyisen digitaalituotannon keinoin, lopputulos on äänenlaadullisesti valmis pannukakku – dynamiikka puuttuu täysin. LP:nä levy on lähinnä historiallinen dokumentti. Julkaisun suurin arvo on sen kaksisivuisen liitteen runsaassa kuvamateriaalissa ja yhtyeen yksityiskohtaisessa historiikissa.
Haikara
Haikaran perustivat Lahdessa 1971 Vesa Lattunen (kitara, kosketinsoittimet, laulu) ja Markus Heikkerö (lyömäsoittimet). Bändin voimahahmo Lattunen oli opiskellut klassista musiikkia ja soittanut kontrabassoa Lahden kaupunginorkesterissa sekä ollut mukana monissa yhtyeissä ennen Haikaraa. Yksi Lattusen yhtyeistä oli The Tinkles, joka toimi muun muassa The Whon lämppärinä Helsingissä 1967. Heikkerö oli musiikin lisäksi opiskellut kuvataiteita ja saavuttanut jo mainetta surrealistisena taidemaalarina sekä soittanut rumpuja legendaarisessa The Sperm-yhtyeessä. Kun mukaan saatiin vielä Heikkerön kaveri Timo Vuorinen (basso), soittelivat he kolmistaan noin puoli vuotta.
Kesällä 1971 Haikaraan liittyivät Charliesista tuttu Vesa Lehtinen (laulu) ja Harri Pystynen (huilu, saksofoni). Nyt koossa oli Haikaran ensimmäisen LP:n Haikara levytyskokoonpano. Ennen levyn ilmestymistä Lehtinen ehti kuitenkin siirtyä takaisin Charliesin riveihin ja Lattusen sisko Auli tuli auttamaan lauluosuuksien hoitamisessa. Haikaran ydinryhmä hajosi yhtyeen kolmannen levyn jälkeen keväällä 1975. Tämän jälkeen Lattunen kokosi täysin uuden Haikara-yhtyeen, joka soitti funk-sävytteistä musiikkia.
Tässä käsiteltävien LP-levyjen Haikara, Geafar ja Iso lintu lisäksi uusi Haikara teki yhden singlen Paras hetki/Piharokki (LJA 001) Liikuttaja-levymerkille 1975 ja toisen Poika pilvellä/Jumbo (HIS 1011) Hi-Hatille 1976. Lisäksi yksi yhtyeen kappale, American look, on julkaistu vain Hi-Hatin kokoelmalevyllä Hatrock 2 (HILP 122).
1979 Lattunen sovitti suositun Bob Dylan -lauluillan musiikin, joista neljä biisiä julkaistiin Vesa Lattunen & Company -nimissä Lauluja Dylanilta EP:llä. Erityisen hieno on hänen versionsa All along the watchtowerista, suomalaisittain Kunkut valvoo torneissaan.1990-luvulla Haikara aktivoitui uudestaan ja teki pari levyä, kunnes lopetti toimintansa Lattusen kuoltua vuonna 2005.
Haikara (RCA Victor LSP-10392, 1972)
Haikaran ensimmäinen LP lienee yksi kansainvälisesti tunnetuimmista tai ainakin taiteellisesti korkeimmalle arvostetuista suomalaisista progelevyistä. Levy tehtiin Discophonin RCA Victor -merkille vuonna 1972. Sitä tarjottiin ensin Finnlevylle, mutta yhtiö piti sitä liian epäkaupallisena. Levyn tuottajana toimi Heikki ”Häkä” Virtanen. Perusraidat äänitettiin Finnvoxin studiossa Helsingissä ja jälkiäänitykset Kulttuuritalon studiossa. Bändiä avusti sellisti ja puhallinsektio.
Levyn musiikista vastaa Lattunen ja sanoituksista Lehtinen. Haikara-LP:n progressiivisen rockin ytimessä on pyrkimys yhdistää eri musiikkityylejä: raskassoutuista ja pohjattoman melankolista veisuuta, heavyriffittelyä, marssimusiikkia, klassista, jazzia, funkia, poppia, humpparytmejä ja folkkia – kaikkea tätä ja paljon muuta rock-musiikille epätyypillisissä tahtilajeissa, vaihtelevina tempoina ja nopeina vaihdoksina.
Lehtisen sanoitukset ovat paljolti ajan hengen mukaista yhteiskuntakriittistä tajunnanvirtaa ja henkilökohtaisia kannanottoja, jotka paikoin painokkaistakin näkemyksistä huolimatta, tai niiden ansiosta, istuvat sävellyksiin niin hyvin, että kuuntelija voi keskittyä pelkkään musiikkiin.
Haikaran ote on tällä ensimmäisellä levyllä samantapainen kuin King Crimsonilla, Frank Zappalla, Van Der Generatorilla, Jethro Tullilla ja Tasavallan presidentillä. Haikara oli hyvin ajan hermolla mitä ulkomaisiin vaikutteisiin tulee. Tällä levyllä ei ole juurikaan improvisaatioita tai jamitteluja, vaan teokset ovat sävellettyjä ja myös soitto on zappamaisen hallittua ja harkittua. Kappaleet ovat ensimmäistä lukuun ottamatta pitkiä koostuen useista eri osista.
Haikara muodostaa loistavan, omaperäisen LP-kokonaisuuden. Ainuttakaan pitkäveteistä ja sävellyksellisesti perustelematonta kohtaa ei löydy. Levy on yksittäisistä osista koottu hieno kokonaissävelteos vähän samaan tapaan kuin The Beatlesin Abbey Roadin B-puoli tai Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Osat vaihtuvat luonnollisen vaivattomasti eteerisen kauniista melodioista raskaaseen saksofonivetoiseen särökitaravyörytykseen. Levyn päättävä yli kymmenminuuttinen Manala on alkumelodialtaan kauniin hauras, joskin pahaenteinen huilu- ja sellosävelmä, joka vaihtuu pian äärimmäiseen ahdistukseen. Lattunen ja Lehtinen ovat mestareita dramaattisten tunnelmien luomisessa ja koko bändi on sisäistänyt biisit täydellisesti. Aivan samaan yhtye ei enää myöhemmin yltänyt.
Albumin kannet ovat huomiota herättävät. Kuvassa ”II katoava metsästys” esiintyy liioiteltuja ja toisilleen vastakkaisia ihmis- ja eläinhahmoja idylliseen luontomaisemaan sijoiteltuina. Salvador Dalin surrealistiset maalaukset tulevat eittämättä mieleen. Ainutlaatuisen upeasta ilmestyksestä vastaa bändin rumpali Markus Heikkerö, joka teki sekä ykköslevyn että seuraavan Geafarin kansitaiteen. Kuvataitelijoina tunnetuksi tulevia oli bändissä itse asiassa enemmänkin, nimittäin Harri Pystynen. Osassa levyn alkuperäispainosta oli mukana pieni liitelehtinen, jossa on kappaleiden sanat ja kuva bändistä.
Haikaran ensimmäisestä levystä on tehty useita LP- ja CD-painoksia ainakin Suomessa, Saksassa ja Japanissa. Alkuperäinen painos on edelleen äänenlaadultaan ylivertainen, vaikka levyä on remasteroitu useaan kertaan. Fazer Records julkaisi ensimmäisenä CD-painoksen 1998 ja Mayfair LP:n uusintapainoksen 2010. Kotimainen Svart Records julkaisi levystä kääntökannellisen version lisämateriaalien kera sinisenä ja mustana vinyylinä 2015.
Jotain Haikaran arvostuksesta kertoo sekin, että Mayfairin uusintapainoksestakin maksetaan jo yli 50 euroa. Hyväkuntoisesta originaalista saa varautua pulittamaan lähes tonnin tai jopa enemmän kunnosta riippuen. Hyväkuntoisia ei markkinoilla kuitenkaan pahemmin näy.
Geafar (RCA Victor YFL 1-809, 1973)
Koska Haikaran ensimmäinen albumi oli vähintäänkin arvostelumenestys, niin seuraavana vuonna bändi sai tehdä toisen levyn RCA Victorille. Levy äänitettiin jälleen Finnvoxissa Häkä Virtasen tuottamana. Bändiä avusti varsin suuri jousi- ja puhallinryhmä. Lattunen vastasi tällä kertaa sävellysten lisäksi koko levyn sanoituksista ja osin lauluosuuksista. Albumin Ikaros-nimisen kansimaalauksen teki Heikkerö.
Musiikillisesti Geafar poikkeaa selvästi ensimmäisestä levystä. Se on huomattavasti suoraviivaisempi ja rokkaavampi, joskin klassinen Kantaatti-kappale sisältää pelkän pianon, sellon ja Auli Lattusen herkän laulun.
Syystä tai toisesta levy ei ole aivan samalla tavalla hallittu ja sujuvasti etenevä kokonaisuus kuin esikoinen. Yksi syy epätasaisuuteen voi olla siinä, että sävelletyn materiaalin sijaan kyse on enemmän funk-rock-pohjaisesta meiningistä. Tällä levyllä jotkut väliosat kuulostavat aavistuksen keinotekoisilta ja itsetarkoituksellisilta katkaistessaan hyvän grooven. Levy voisi toimia paremmin, jos se olisi tehty puhtaasti funk-rock-pohjaisena. Sekin vaikuttaa yleisilmeeseen, että Lattunen ei ole laulajana yhtä vakuuttava kuin Lehtinen.
Pienestä nurinasta huolimatta Geafar on yksi suomalaisen progen tähtihetkiä. Albumin kohokohta on sen lähes 15 minuuttinen nimikappale, jossa liikutaan koko edistyksellisen musiikin skaalalla – hitaista klassisista osista räjähtäviin särökitarasooloihin. Tätä kappaletta kelpaa soittaa progressiivisen musiikin ystävälle missä päin maailmaa tahansa. Ja näin tehdään, koska kiinnostusta löytyy muiltakin kuin nettikuuntelijoilta: levystä on tehty useita LP- ja CD-painoksia, vaikkakin hieman vähemmän kuin Haikaran ensimmäisestä levystä. Svart Records julkaisi Geafarin 2015 mustana ja pinkkinä vinyylinä kääntökansin.Hifimielessä sekä Haikara että Geafar ovat mahtavia levyjä, koska tuotannoissa on käytetty runsaasti akustisia soittimia analogisin laatulaittein taltioituna. Levyltä löytyy erilaisia puhaltimia, jousia sekä lyömäsoittimia pienistä kilistimistä patarumpuihin, jotka alkuperäispainoksissa on helppo erottaa. Ne soivat todella luonnollisesti ja sävykkäästi aidon tuntuisessa tilassa. Transienttiäänissä on iskua ja yllättävyyttä, ja äänen spektri ulottuu matalista bassoista heleään diskanttiin. Siis kaikkea hifistin toivelistalta! Harmillista vain on, että uusintapainoksia vaivaavat ne perinteiset digitaalituotannon pullonkaulat: originaalipainosten ilmavuus ja sävyt puuttuvat.
Iso Lintu (Satsanga SATLP 1016, 1975)
Haikaran kolmas LP Iso lintu julkaistiin Jukka Kuoppamäen Satsanga-levymerkillä 1975. Satsanga toimi 1973-1979 pääpainon ollessa iskelmämusiikissa ja huoltoasemilla myytävissä jäljitelmäkaseteissa. Silti se julkaisi Ison linnunlisäksi myös toisen merkittävän progealbumin, Nimbus-yhtyeen Obuksen.
Ison linnun sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista vastasi jälleen Lattunen. Päävokalistina toimi Matti Heinänen, joka oli ollut mukana myös eräässä Charlies-kokoonpanossa. Lisäksi levyntekoon osallistuivat Auli Lattunen-Kuparinen, Igor Sidorow ja jäseniä Lahti Sinfoniasta. Levy äänitettiin tällä kertaa Microvoxilla.
Iso lintu koostuu yhdeksästä, aiempia levyjä selvästi lyhyemmistä kappaleista. Levyn aloittaa äijärock nimeltä Hotellinainen. Vaikka siinä on mukana haikaramaisia proge-elementtejä, niin sanoitusosastolla mennään tällä kertaa kieli poskella. Kuinka ollakaan -biisi alkaa lyhyellä, klassista nykymusiikkiteosta muistuttavalla huiluintrolla, mutta johtaa nopeasti junttiboogieen, josta tehdään visiitit twistiin, jazziin ja sinfoniseen iskelmään. Kappaleen sanoma kertoo progemuusikkojen ja yleisön välisestä näkemyserosta – yleisö vaatii rokkia, eikä halua kuulla mitään vähänkään vaikeampaa musiikkia.
Tyystin toisenlaista tyyliä edustaa Romanssi, joka on osa Lattusen laajemmasta, popyhtyeelle ja sinfoniaorkesterille sävelletystä teoksesta Kuutamo. Basson ja rumpujen lisäksi kappaleessa soi piano, jousia, klarinetti ja muita puhaltimia. Lattusen hauras ja hieman haparoiva laulutyyli sopii tällä kertaa mainiosti biisin tunnelmaan. Kappale on levyn taiteellisia huippuhetkiä. Muita kappaleita ovat muun muassa Für Hanna, joka on yhdistelmä kamarimusiikkia ja keskiaikaista minstreliperinnettä. Aamu on puolestaan yksi Haikaran mahtipontisimmista balladeista.
Isolla linnulla pyrittiin aiempaa populaarimpaan ilmaisuun ja suurempaan myyntiin. Toisin kävi. Se ei menestynyt eikä onnistunut missään tyylilajissa. Usein levy sivuutetaan Haikarasta puhuttaessa. Menestyksettömyys johtuu osin levy-yhtiöstä, jolla ei ollut halua tai resursseja markkinoida sen katalogiin sopimatonta levyä, mutta kyllä yhtye tuntuu jo levyä tehtäessä tiedostaneen missä nyt mennään. Tämä näkyy välinpitämättömyytenä kokonaisuuden suhteen, vaikka yksittäiset biisit onkin tehty hyvin. Levyn kannessa bändin jäsenet on meikattu konfirmaatiotilaisuuteen osallistuviksi teineiksi. Voimme vain kuvitella, kuinka nöyryyttäväksi lahjakkaat muusikot ovat kokeneet Nurmikallion kellaristudion ja iskelmää suoltavan levylafkan Finnvoxin ja RCA:n jälkeen.
Siitä huolimatta että Iso lintu on Haikara-asteikolla enintään keskinkertainen, se sisältää useita hyviä kappaleita. Missään nimessä Lattusta ja kumppaneita ei voi tälläkään kertaa syyttää ideoiden, mielikuvituksen ja taitojen puutteesta. Nurmikalliokin on loihtinut levylle yllättävän hyvät soundit.
Iso lintukin on haluttu keräilylevy, jota on melko vaikea löytää, ja löydettäessä sen hinta pyörii sadoissa euroissa. Keräilyarvo johtuu pääasiassa siitä, että kyse on legendaarisesta bändistä. Ison linnun sisältö ei ole kiinnostanut laajempaa kuulijakuntaa, koska levystä on otettu tähän mennessä vain yksi uusintapainos, tamperelaisen Rocket Recordsin CD vuodelta 2013. CD:llä on mukana myös Vesa Lattunen & Companyn EP:n äänitykset 1980-luvun taitteesta.
teksti: Timo Kaurila ja Heikki Suominen