Hifistelyllä on sanana kyseenalainen maine. Sehän tarkoittaa kaikkea, missä rahaa syydetään huikeat määrät asiaan, jonka saa...
Piirrepsykologiassa on idea, että parilla- / kolmellakymmenellä muuttujalla pystytään ennustamaan ihmisen toimintatapaa ja ottamaan esimerkiksi kantaa, onko hän sopiva tietynlaiseen työtehtävään. Mutta annas olla, kun mietitään muuttujien vaikutuksia toisiinsa tilanteessa jossa puhutaan kahdesta tai useammasta ihmisestä kerrallaan ja mietitään heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Puolipitkällä yliopistomatematiikan sivuaineella voin sanoa, että siinä perusluku menee sen verran isoon potenssiin, että siitä ei ota enää (tai nimenomaan) erkkikään selvää.
Vähän samankaltaisen monimutkaisuuden edessä ollaan, kun puhutaan setityksestä ja twiikeistä. Ensin pitää päästä kiinni, miten eri laitteet soivat yhdessä. Siihen kokonaisuuteen lyödään kaapelit, sitten mietitään virtapuolta, sitten laitetelineet ja resonanssien hallinta ja lopuksi vaikkapa Schumann-resonaattori(t) siihen päälle. Huoneakustiikkakin on toki otettu huomioon, kaiuttimien sijoittelusta puhumattakaan. Ja sitten pieni, kuulohavainnoistaan epävarma hifistelijä yrittää pitää kaikki nämä muuttujat päässä ja olla eksymättä, ei aivan simppeliä ole tämäkään.
Jos tätä setityksen problematiikkaa yrittää jotenkin avata, niin ehkä yksinkertainen ja paras lähtökohta on tietää, mitä haluaa. Siiis soinnillisessa mielessä. Makuja on monenlaisia ja samoin omaa ilosanomaansa julistavia ”profeettoja” samoin. Joku haluaa menevyyttä ja iskevyyttä, toinen metsästää äänikuvaa, joku kuuntelee tilulilua, pelkkää vokaaliääntä tai jopa kantti-iskuja.
Kehitys kehittyy, harrastajallakin
Tavoitteen ja hyvän äänen määritelmä eroaa kuulijan mukaan ja sama henkilö saattaa myös ikääntyessään ja kokemuksen kasvaessa ja-/tai kuulon heikentyessä muuttaa omia mieltymyksiään. Tärkeintä on ymmärtää, että kaikki eivät sitten kuitenkaan hae sitä luonnollista äänentoistoa. Vaikeahan sitä on hakea, kun jo luonnollisuuden määrittely äänentoistossa on vaikeaa. Itse otan verrokiksi akustisen äänen, joku muu hakee referenssinsä studiotoistosta. Joku haluaa vain ja ainoastaan ”passoa”.
Tuon tavoitesoinnin hakemisessa hankaluutena on se, että hyvin soivia settejä, edellä esitetyt vaihtelevat lähtökohdat huomioiden, on varsin harvassa. Kuitenkin tällainen tavoitesonti ja referenssisetti olisi hyvä olla olemassa. Pidempi harrastushistoria toki auttaa, koska ajan kuluessa ei voi välttyä erilaisten settien ja yksittäisten komponenttien kuuntelun kautta oppimiselta.
Jos itse katson 35-vuotista harrastushistoriaani taaksepäin voin sanoa, että sointi-ihanteeni on määrittynyt 15 viime vuoden aikana ja setittämiskyky on nostanut päätään vasta viimeisen 10 vuoden aikana. Omaa settiä olen tinkimättömästi pystynyt rakentamaan viimeiset 5 vuotta ja nyt se aikaikkuna on jo finanssipolitiikan takia mitä ilmeisimmin sulkeutumassa.
Onko hopealuoteja?
Aina joskus löytää jotain hopealuodiksi koettuja yksinkertaistuksia hyvän setin soundiin. Esim The Absolute Sound lanseerasi ajatuksen digitoiston hyvyydestä niin, että kuunneltiin stereokuvan korkeutta: mitä korkeampi – sen parempi. Itse kuuntelen äänityksen (eli äänitystilan) kaikuja sekä yleistä musiikin linjaa ja fraseerausta, nimenomaan klassisella- ja vokaalimusiikilla. Yritän yksinkertaistaa omia kokonaisvaltaisia tuntemuksiani siksi, että muiden olisi helpompi saada niistä kiinni. Mitään hopealuotia en siis kantti-iskujen kanssa etsi. Lopullisen ”tuomion” yksittäisen muutoksen onnistumisesta teen kuitenkin ajan ja mielimusiikkini kanssa. Tämä tarkoittaa useiden kymmenien levyjen läpikäyntiä. Yksi hyvä testipenkki on tuottamani kuorolevy, koska olin äänitystapahtumassa mukana, takarivissä laulamassa.
Sietämätön monimutkaisuus ja harharetket
Aina silloin tällöin olisi hyvä kuulla jonkun luotetun tahon palauttavan maan pinnalle, jos keisarilla ei enää olekaan vaatteita. Kun settiä kasataan laite laitteelta ja twiikki twiikiltä, on aina vaara, että mennään metsään. Ruvetaan esimerkiksi paikkaamaan epämääräistä twiikkiä yhtä epämääräisellä vastatwiikillä. AIkaa ja rahaa kuluu, mutta lopputulos voi olla näin jopa alkuperäistä huonompi. Toinen tapa eksyä on unohtaa oma sointi-ihanteensa. Itse lähdin jokunen aika sitten tavoittelemaan resoluutiota tavoilla, jotka korostivat diskanttia. Vaati jonkin verran poisoppimista, ennen kuin huomasin, että herrasmiesmäisesti annetulla kritiikillä oli tarttumapintaa todellisuuteen. Varsinkin, kun kaiuttimeni toistavat melko rapsakkaa aladiskanttia jo valmiiksi.
Toisen harha-askeleen tein ns. taikanappien kanssa. Ne avarsivat kivasti ääntä tiettyjen laitteiden alla. Mutta kohtuu hyvien laitteiden ja esim. resonansseja vaimentavien kivilevyjen kanssa ne johtivatkin epämääräiseen ja löysään soundiin. Kun heivasin taikanapit pois laitteiden alta ja asettelin laitteet suoraan kivilevyille takaisin, ääni oli tiukempi ja tarkempi. Äänikuva ei huonontunut, ehkä vähän täsmentyi, mutta muu toisto parani merkittävästikin.
On aivan liian helppoa ”keksiä” joku parannus ääneen ja sitten hukata suunta, jonka jälkeen voi joko edetä väärään suuntaan tai vesittää aiempia parannuksia. On siis ensiarvoisen tärkeää pysyä kärryillä ja viedä asioita koo ajan oikeaan suuntaan. Tässä kyllä auttaa se, että jokaisen muutoksen osalta kuuntelee tarkkaan, onko parannus todellakin parannus. Samaan aikaan olisi hyvä muistaa edelliset stepit, helposti ristiriitoja tulee, jos peräkkäiset muutokset vievät kokonaisuutta eri suuntiin. Omaehtoisen suunnanhallinnan lisäksi voi myös ottaa aika ajoin luottohenkilöltä lausunnon. Tämä asettaa luottohenkilölle vaatimuksen samansuuntaisista havainnoista ja riittävästä suorapuheisuudesta.
Yhteenvetoa
Tällä alalla tapaa setittäjiä, jotka saavat kokonasuuden soimaan paremmin kuin osiensa summat. Joskus toimiva kokonaisuus voi olla stereotyypinomainen, joskus taas mennään samalla merkillä osin tai kokonaan. Mutta sitten on sellaisia kokonaisuuksia, jotka vain yksinkertaisesti toimivat. Yleensä varsinkin tuossa viimeisessä esimerkissä taustalla on paljon työtä ja joskus puuduttavaakin kuuntelua ja asioiden arvotusta.
2 vastausta artikkeliin “Setitys: hyötyä vai humpuukia?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Tuossa oli paljon asiaa. Tunnustan antaneeni kritiikkiä liiasta diskantista, mutta en kyllä mitenkään hienotunteisesti… 😉
Setitys on kaiken A ja O (eikä väliin kuulu L ja K). Homma pitää tehdä tarkkaavaisesti ja huolella, pitkään kuunnellen ja eri materiaaleja käyttäen. Ajan kanssa tulee vääjäämättä varmuus siitä, että onko toisto luonnollinen, eli vastaako setin tarjoama sointi aitoa instrumenttiääntä. Akustisella musiikilla tämä on vielä kohtuullisen helppo nakki, mutta studiossa tuotetulla prosessoidulla musiikilla kuuntelijan omat mieltymykset vievät sointi-ihannetta kuin litran mittaa.
En mä edes uskonut niitä kommentteja, vaan perustelin (itselleni) että diskanttikorostus oli tietoinen valinta, niinkuin vähän olikin. Mutta tuo kommentti antoi osviittaa isommalle parannukselle ja ohjasi siten selitystä merkittävästi eteenpäin.
Mutta tuohon kommenttiin ei ole mitään lisättävää, just noinhan se on 🙂