Soundsmith Paua mk II: kuinka erinomainen voittaa parhaan

Aiemman levysoitinvaihdokseni mukana äänirasia tuli mukana vähän niin kuin Jäätteenmäen faksi. Rasia toki tarvittiin, mutta tuossa kokonaisuudessa oli mukana Soundsmithin Zephyr MIMC. Kokonaisuus oli loistava ja pesi aiemman, jossa rasiana oli varsin arvostettu ja hyvämaineinen Benzin LP-S.

Ihan hintoja ajatellen mielessä kolkutteli, josko tuo Zephyr on kuitenkin heikoin lenkki. Ei muuten, mutta muut komponentit olivat paljon ökyhintaisempia. No, tyhmä peruste tuo on, mutta mieli teki kokeilla jotain malliston yläkvartaalista löytyvää.

Tuo Zephyr on loistava rasia. Paljon arvokkaampaan Benziin verrattuna kaikki asiat olivat kunnossa, seurantakyky oli jopa vähän parempi. Subjektiivisesti ja toisessa kokonaisuudessa arvioituna Benzin erottelu saattoi kyllä voittaa Zephyrin vastaavat. Mutta muut ominaisuudet hyvittivät tämän korkojen kanssa.

No, maahantuoja Tur-Pex ilmoitti, että kuunteluun tarjolla olisi malliston kakkonen Paua ja vielä mk II -versiona. Mikäs siinä, kokeiluun vaan.

Paua mk II on melko näyttävä rasia. Alumiinia rungossa, sininen koristeosa ja kulmikas runko. Rasia on kokonaan käsityötä. Se juttu rasiassa on kiinteäkelaisuus, mitä sitten kaiken kaikkiaan tarkoittaakin, ei kuitenkaan MM-periaatetta. Arvot ovat tyypillisen MC-rasian vastaavia, lähtö 0,4 mW, neulapaino 1,9 g, alle 490 ohmin impedanssit ovat kiellettyjä. Kanavaerotus ja seurantakyky ovat ehkä hieman hyviäkin nyky-MC-rasioita parempia. Tuon kiinteäkelaisuuden idea on saada neula ja neulavarsi seuraamaan vinyylin uraa mahdollisimman tarkasti. Lupauksena on erinomainen seurantakyky, kanavaerotus ja transienttitoisto. Nämähän sitten vahvistetaan tai kiistetään kuuntelussa.

Asentaminen

Durandin Talea on selväpiirteinen ja fiksu varsi. Rasian asentaminen on kuitenkin työlästä, koska säätöjä on paljon. Erityisen haastava oli neulapainon säätö, koska mekaanisen Ortofonin vaa’an kanssa on mahdollista tehdä käyttäjävirheitä. Jossain vaiheessa äänirasia otti vaa’an runkoon kiinni ja vaikka mitä teki, ei neulapaino noussut. No rähmäkäpäliä on monenlaisia.

Varressa on puuhun ruuvattava (mutterin kanssa toki) metallinen rasialevy, johon rasia ruuvataan. Tämä osuus meni yllättävänkin kivuttomasti, vaikka ensin täytyy uittaa mutteri rasialevyn holkkiin ja sitten ruuvata rasia kiinni. Kun rasia käännetään ympäri, pitää varoa pudottamasta mutteria ja samalla saada ruuvattua rasialevy varteen. Kolme- tai nelikätiselle ihan helppo homma, mutta meille normikaksikätisille vähän haastavampaa. Rasian säätäminen Mobile Fidelityn trackerin kanssa onnistui myös yllättävän helposti. Antiskatingin pystyi pitämään samana. VTA:n ja atsimuutin säätö tämän varren kanssa on yhtä juhlaa. Testipenkkinä näissä käytin Frank Sinatran loistavaa monolevyä: Songs for dancing lovers.

Asennuksen jälkeen hienosäätövaiheessa ajelin Clearaudion testilevyä ja 80 mikrometriä lähti
hyvin liikkeelle. Sen enempää en uutta rasiaa viitsinyt kiusata, tuokin pesi jo Benzin LP-S:n.
Myöhemmin ajelin vielä yhdeksääkymppiäkin.

Ääni

Sitten kuuntelemaan. Ensimmäiset kuuntelut tein varsin uudenkarhealla rasialla, mutta
sisäänajautuminen on sittemmin jo merkittävästi edennyt. Ihan ensisoinneista selvisi, että
Zephyrin aavistuksenomainen tunkkaisuus oli tiessään. Ääni oli kirkas ja tarkka. Lyran
huippurasioissa on samanlaista avoimuuden tuntua. Niin on Benzissäkin, mutta huippu-Lyrat ovat kirkkaampia tavalla, joka ei ole diskanttikorostusta. Vastaavasti levyn pintaäänet ja virheet ovat Pauassa hieman vaimeampia kuin sinänsä hiljaisessa Zephyrissä.

Benzin vahvuus on resoluutiossa ja erottelukyvyssä. Samaan aikaan rasia kuulostaa rauhalliselta ja neutraalilta. Suoraa vertailua en pääse tekemään, koska Durandin varren päähän pitäisi pistää pakettiauto roikkumaan, että Benzin raskas rasia istuisi varteen. No, ei ehkä ihan, mutta Paua painaa vain 10 grammaa. Paua voittaa kuitenkin LP-S:n erottelussa, mielestäni selvästi. Balanssimielessä sointi on neutraali, mutta kaikkea on – paljon. Balanssi on samanlainen kuin Benzissä, mutta sointi on muuten mielestäni tarkempi. Ehkäpä tuo fixed coil -ajatus tekee tämän, tiedä häntä.

Äänikuva on iso, tarkka ja muodostuu hieman totuttua taaemmaksi. Vaikuttaako sitten
takaraivossa tuo keskiäänialueella lähes 40 dB:n kanavaerotus vai mikä, mutta äänikuvan laidoilla tapahtuu enemmän kuin normaalisti.

Viimeisiä levyjä, joita kuuntelin Zephyrillä oli Simon and Garfunkelin Parsley, Sage Rosemary and Thyme. Tämä MoFi-versio sai muuten viimeisessä HifiNewsissä Kessleriltä 95 prosenttia ja luonnollisesti hillittömät kehut kaupan päälle. Levyn soundi on myös omasta mielestäni mainio, joskin laulu kuulostaa aika ajoin vähän limittiin vedetyltä. Mutta jo elinkaarensa alussa oleva Paua pesi Zephyrin tässä 95-0! Ääni oli valtavan paljon erottelevampi, täysin putipuhdas ja kokonaisuus oli ah – niin nautittava. Tosin olen huolessani, jos rasia muuttaa minut Kessleriksi, se ei ole käsitykseni toivottavasta kehityksestä.

Maria Pihlin versio Cohenin Hallelujaasta on yksi kovimmista vinyylikliseistäni. Joten se
seuraavaksi, kiitos. Pihl lauleskeli kauniisti ja säröttömämmin kuin olen koskaan kuullut. Tuohon vokaaliosuuteen kun tulee melkein aina jotain säröä ja/tai kihinää mukaan, samoin ässät suhisevat kuin seismologian laitoksella. Laulu oli selkeästi keskiviivan oikealla puolella. Kitaran kielet soivat pitkään ja tarkasti. Säestävä sello narahteli parahultaisesti mukana. Yleisön yskähdykset kuuluivat todella selkeinä, mutta erottelu ei ollut päälleliimattua, niin kuin joskus on ollut. Todella hieno
esitys.

Sitten vähän klasaria, Mozartin 20. pianokonsertto c-mollissa, pianossa Marta Aegerich ja kapuna viimeisiään vetelevä Claudio Abbado. Voi pojat, tuo pianon ääni valloittaa. Vasaran isku kieleen on kirkas, selkeä ja oikea-aikainen. Massiivisempana esimerkkinä on monelle tuttu Diabolus in Musica. Siinä sooloviulu ja orkesteri triangeleineen vuorottelevat. Äänite on bändin osalta vähän elämää isompi ja nyt se oli ISO. Erottelu ja kaikki kunnossa, mutta äänessä oli uutta massiivisuutta. Bassotoisto on erinomainen, ainakin luonnollisesti / akustisesti tuotetun äänen osalta.

Mutta miten paukkuu Paualta rok’n roll? Siihen vastausta kysyttiin Led Zeppeliniltä, jonka vastaus oli Kashmir. Alun soundi on aavistuksen ohut mutta ei Bonzo rumpujaan hiplaa, vaan ihan oikea tatsi tässä on. Plantin laulusoundi on todella tarkka. Tuo kompin käännös parin minuutin jälkeen on upea. Kuunneltu versio on Pagen viimeisin remixi/-masterointi. Lisätarkennusta antoi III:n Since I’ve been loving You. Tuo on Zeppelinin biiseistä itselleni tutuin ja omaan makuun myös paras. Dynamiikka välittyy hyvin, alku on kaunis ja Bonzon jakkaran vinkuu selvästi, mutta asiaankuuluvan hillitysti, samoin (ilmeisesti?) Marsu taustalla. Tukevuuttakin soundista löytyy. Toki JPJ:n basso on aika hillityksi miksattu tässä. Zeppeliniä pitäisi vaan kuunnella aika paljon kovempaa, kuin tässä huoneessani maltan.

Sitten progen puolelle, tai sinnepäin, kun lautasella on Pink Floydin High Hopes. Tässä erottelun määrittelee kaksi asiaa, kuuluuko alun kellossa lyönnin matala pohjaresonanssi ja kuinka iso Gilmourin suu on? Kellon alaäänet olivat vaimeat, mutta ehkä aavistuksen normaalia vähemmän. Jonkinlaisen iskun tuosta pysty hahmottamaan. Gilmourin suu oli sopivan pieni, ehkä vain (aika ison) oman pääni kokoinen. Kun erottelu on pielessä ison G:n suuvärkki on luokkaa säiliöauto. Tässä biisissä on rikas ja monipolvinen basso sekä iso bändi jousineen. Hyvin erottelee. Basso on tukeva, tarkka ja mukava kuunnella. Pauan vahvuus balanssimielessä on tosiaan tuo aiemmin todettu jokaisen osa-alueen runsaus. Kokonaisuus on silti neutraali, usein jopa hillitty. Loistava kokonaisuus, siis.

Sitten vielä käytännön happotesti seurantakyvylle. Itse asiassa pahin, jonka tiedän. Nimittäin
Telarcin reissue 1812-alkusoitosta. Benzin LP-S hyppää pois urasta optimaalisillakin säädöillä eikä Soundsmithin MIMC suoriudu tuosta. Mutta Paua hoiti tilanteen suvereenisti. On ollut jopa harmi, etten tuota levyä ole pystynyt kuuntelemaan. Varsinkin demonstraatiomielessä kun tuo on hyvä levy vakuuttamaan dynamiikkaskeptikot.

Loppulause

Annetaan musiikillisesti viimeinen sana Frank Sinatralle. Nice and Easy MoFi-versiona on hieno levy Sinatran streoaikakauden alkupäästä, vuodelta 1962. Usein säestävän bändin soundista jää epämääräinen kuva, ääni syttyy ja sammuu, miten sattuu ja säestys on jousimössöä, jonka yksityiskohdista ei ota selvää. Mutta nyt otti. Ajoitukset ovat viimeisen päälle. Sinatran pehmeä vokaalisoundi rakentuu pitkälle sen varaan, että fraasin ihan alussa hän hakee mölinärekisteristä rintasoinnin ja sitten liu’uttaa tuon tuetun äänen haluttuun sävelkorkeuteen. Tämä temppu yhdistettynä täydellisen ajoituksen ja tarkkaan artikulaatioon on puhdasta nautintoa, kunhan laitteiston erottelu sen mahdollistaa. Tämäkin on parasta tähän asti kuultua, ihan selvästi.

Soundsmithin Paua on paras omassa setissäni vieraillut äänirasia. Sanoisin, että se yhdistää Benzin ja Lyran huippumallien parhaat puolet. Mitenkään halpa ei Pauakaan ole, listahintaa löytyy ronskisti lähes 5 000 euroa. Hinta on kuitenkin kohtuullinen verrattuna esim. Lyran Atlakseen, joka kustantaa aika paljon enemmän. Sitten on vielä yksi merkittävä asia. Kun neula kuluu loppuun, rasia kunnostetaan tehtaalla. Tämä kustantaa erittäin kohtuulliset jotain 550 dollaria + kulut. Tätä on siis pakko suositella ja vahvasti. Paua mk II on taatusti yksi hienoimmista suomesta saatavista äänirasioista.

Jäkinäytös

Vajaan puolen vuoden käytön jälkeen rikoin rasian. Swiffer vastakarvaan ja neulavarsi rullalle. Korjaus kesti pari kuukautta ja kustansi kaiken kaikkiaan n. 1000 euroa. Vakuutus korvasi tämän. Sijaisrasiana toimi tuo tuttu Benzin LP-S. Tuo Benz on upea rasia ja kestää vertailun, mutta kyllä Paua silti vetäisi pidemmän korren. Benzin balanssi on hieno ja täyteläinen ja äänikuvakin ok. Paua pesee kuitenkin kilpailijansa seurantakyvyssä 6-0 ja resoluutiokin on mielestäni parempi. Benz on balanssiltaan täyteläisempi, Paua hieman kevyempi. Balanssimittelön tulos jää kuitenkin makuasiaksi.

Jos, huippurasia kiinnostaa, kannattaa tutustua Pauaan!

Jaa artikkeli:

Vastaa

Monoa ennakkokäsityksille

Porin Pekka aikanaan demosi monotoistoa vinyylillä. Siis stereokaiuttimista ja -vahvistimista ääni tuli ilmoille, mutta vinyyliä kynsi...

Isotek Ascension, osa 1.5

Isotek Nova EVO3:n testaamisen yhteydessä sain käyttööni myös erinomaisesti toimivan Ascension-virtajohdon. Pidin johdosta kovasti ja Novan...

Integroitu neliö ranskalaisittain

Kora on vahvistinmerkki, josta olen aiemminkin jotain lukenut. Merkki on kokenut nyt jonkin sortin ylösnousemuksen ja...

Hyvä virta, parempi ääni?

Ulkomaan lehdissä on ollut muutama arvostelu IsoTekin Novasta, joka vihdoin ja viimein on ilmestynyt EVO3-muodossa. Vastaava...

Ihan oikeat laitetassut

Furutechin NCF Booster yllätti sopivuudellaan laitteiden alle (juttu toisaalla). Muutos oli niin suuri, että oli ihan...