Linn Klimax Katalyst kuuntelussa – Parhaasta paremmaksi?

Taustaa

Kuten toisaalla kirjoitin, pääsin itse osallistumaan emonvaihtoon, jonka tuloksena on viimeisin versio Linnin Klimaxin DSM -toteutuksesta. Aiemmin olen todennut Klimaxin olevan sietämättömän kallis, ja sitten vielä 4 kuukauden käytön jälkeen oli aika melkein viiden kilorahan päivitykselle. No, ajoitus oli hankala, eikä siitä pelkästään voi valmistajaa syyttää, vaikka näiden viimeisten versioiden ajallinen ero jäikin melko lyhyeksi. Oman investointini ja uuden version välinen aika puolestaan tuntuu, ainakin lompakkoon katsoessa, silmänräpäykseltä. Kauneus on katoavaista, mutta tämä oli pikarupsahdus.

Katalyst-versio sisältää (HDMI-liitäntöjen kakkosversioinnin lisäksi) lähinnä muutoksia DAC-
osiossa ja sen virransyötössä. Huomiota kiinnitetään DAC-osioon tulevien jännitteiden
stabiiliuuteen, sinänsä tutussa AKM:n DAC:issa saapuva signaali upsamplataan oikein reilusti ja kokonaisuutta tahdistetaan viimeisen päälle tarkalla kellolla. Siinä on sitten soppa, jonka tuloksena pitäisi olla parasta laatua. Linnin www-sivut sisältävät teknisluonteista mutta samalla kovasti markkinointiorientoitunutta informaatiota asiasta, jos tarkempi tutustuminen kiinnostaa.

Vielä päivityksen jälkeisenä iltana piti ensivaikutelma hankkia. Ääni oli lupaava, tarkka, jopa hieman kolkko. Toisaalta mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei ensisoundeista kannata tehdä. Itse olen kyllä aina ollut oikeassa laitteen potentiaalista ihan raakanakin nautittuna. Ero joka tapauksessa oli välittömästi selvä ja kokonaisuutena kiistatta parempaan suuntaan

Mutta nyt on uskaltaa jo muodostaa lopullista mielipidettä. Alan Sircom oli Hifi + -makasiinissa sekä myöhemmin vähän siivotussa jutussa Absolute Soundissa sitä mieltä, että tämä saattaa olla kaikkien aikojen parasta digisoundia ikinä. Tuollaiset ehdolliset ja vesitetyt parhaista parhain -jutut voi pikkuisen jättää omaan arvoonsa, mutta pitäähän muutoksesta jotain osata sanoa.

Soundipolitiikkaa

Lähdetään liikkeelle aiemman Klimaxin soundista. Kaikki oli erinomaista, kontrolloitua ja hallittua. XLR-outputtien kautta nautittuna diskantti oli kirkas (RCA-lähtöön verrattuna) mutta samalla erotteleva ja kontrolloitu.

Katalyst vie kuitenkin äänimaailman uusiin sfääreihin. Kaikkea tulee lisää, kaikki tarkentuu ja muuttuu terävämmäksi. Siis tämä muutos koskee fokusta, ei balanssia! Olen aina puhunut paljon äänikuvasta ja se käsite on itselleni tärkeä. Laitteiston parantuessa äänikuvan käsite on kuitenkin jalostunut ja samalla menettänyt lähes kokonaan alkuperäisen merkityksensä. Resoluutio ja ajoitus ovat ne ydinasiat, jonka seurauksena äänikuva muodostuu. Merkittävää on myöskin, miten soitinten ”reunat” muotoutuvat sekä ajallisesti että tilallisesti. Yksittäiset soittimet toistuvat selvästi, mutta sulautuvat samalla lähes käsittämättömän loogisesti osaksi kokonaisuutta. Esimerkiksi orkesterimusiikissa pääsee lähes uskomattoman tarkasti kiinni pienen pieniin yksityiskohtiin ilman, että kokonaisuus mitenkään kärsisi.

Linnin lähestymistapa on siinä mielessä kiinnostava, että esimerkiksi tuon sisäisen upsampläyksen avulla pyritään saavuttamaan parempi ääni ilman, että bittisyvyyttä tai näytteenottotaajuutta kasvatetaan määrättömästi. Voisin kuvitella, että esim. Tidalin laatu hyppää hyvän pykälän ylöspäin Katalyst-käsittelyn tuloksena. Ainakin CD-tasoinen hyvä äänitys ei aiheuta kaipuuta HiRes- versiolle. Toisaalta myös juuri ne HiRes-downloadit toistuvat makeasti.

Shelby Lynnen Just a Little Loving toistuu tarkemmin kuin aiemmin. Pellin ja virvelin kantin kaiku ei ole pidentynyt, mutta kaiun ja sen loppumisen välinen raja on tarkempi. Turkasen tärkeä peltisoundi on huomattavasti aiempaa tarkempi. Se hetki, kun kapula törmää peltiin, kuuluu nyt selkeästi, kiireettä ja juuri niin kuin pitää. Itselleni tämä on aina ollut digitoiston heikko kohta. Vinyyli on tässä aina ollut selkeästi luonnollisempi. Ja nyt siis on kyse lähinnä timingista!

Myös basson erottelu on parasta tasoa. Subjektiivinen basson voima on ihan aavistuksen kasvanut, mutta erityisesti erottelusta ja ajallisesta täsmällisyydestä johtuen koko äänimassa rakentuu loogisesti ja nautittavasti. Tämä ajallinen tarkkuus toistuu kaikilla äänialueilla, luonnollisesti vokalistin tekemiset tarkentuvat aivan erityisesti. Shelby ei Ken Kesslerin mielestä ole kummoinenkaan laulaja, mutta tämä kokonaisuus saa kyllä taiteellisesta vaikutelmasta itseltäni maksimipisteet. Ne, jotka kaihoavat Dustyn versioita ovat enemmän oman mielipiteeni mukaan nostalgian sokaisemia fossiileja, ainakin tämä Kessler. En halua mitenkään mollata noita alkuperäisversioita, mutta ei näitä uudempia tarvitse alkuperäisiin verrattuna ollenkaan hävetä. Ainakin itse uskallan arvostaa tässä myös äänityksen laatua ja modernin tekniikan tuomia mahdollisuuksia. Tai no, onko se tekniikka tässäkään niin modernia, kun taukopaikassa kuuluu masternauhan ylikuuluminen muutamalta kierrokselta.

Suzanne Vega ja Tom’s Diner seuraavana. Sisäänajon jälkeen Suzannen ääni on lähes tumma. Jotenkin tuntuu siltä, että lisääntynyt resoluutio tummentaa ääntä, vaikka ei tässä kirkkaudesta pulaa olekaan. Kaiku tulee hyvin ja tuo koko ajan äänen ”alla” kummitteleva kokonaiskaiku tulee vähintään yhtä selkeästi kuin aiemmin. Mutta tuo ”tummuus” ja siihen liittyvä kiireettömyys miellyttää erityisesti. Ääni vain ”on”, ilman mitään pinnistelyä tai hätäilyä.

Suurimuotoisesta musiikista saa esimerkkinä toimia tällä kertaa DG:n ja Mravinskin äänitys Tsaikovskin 5. sinfoniasta. Tämä äänitys / remasterointi saattaa joskus olla hieman päällekäyvä. Orkesteri muodostuu tässä hienosti, myös syvyyssuunnassa. Tämä siitäkin huolimatta, että uskon tässä äänityksessä käytetyn reippaahkoa lähimikitystä. Leningradilaisten jouset ovat aina meheviä, soitinryhmät ja osin soittimetkin erottuvat hienosti toisistaan. Pitänee erikseen mainita, että tulkinta on tällä äänitteellä kenties parasta, mitä löytyy. Käyrätorven ja klarinetin dialogi kakkososan alussa on liioiteltu, samoin vasket puskevat fortekohdissa vailla mitään sordinoa, lyövät siis selkeästi läpi. Tosin tämä on venäläinen tapa ollut kutakuinkin aina. Aiheesta löytyy kyllä säyseämpiäkin äänityksiä. Oma suosikkini on ehkä tällä hetkellä Daniel Gattin kipparoima Hires-versio.

Katalyst loistaa erityisesti orkesterimusiikissa. Musiikki kerrostuu aika kivasti ja tuo erottelu luo kokonaisen ja aidon kuvan ilman, että yksityiskohdat kärsivät. Eli myös vähemmällä mikityksellä tehdyt klasariäänitteet tarjoavat huippuresoluutiota.

Verrokkina vanha ystävä

Myöhemmin pääsin tekemään myös one-to-one -vertailun päivittämättömään Klimaxiin: Katalyst on selkeästi, vastaanpanemattomasti parempi. Ero ei ehkä ole hirmuisen iso, mutta täysin kiistämätön se on. Erottelua on paljon enemmän ja ääni on tukeva, jämäkkä ja samalla täysin rauhallinen: kaikkea on tarjolla enemmän, mutta tarkemmin ja ilman rosoa.

Klimax Katalyst tarjoaa parasta kuulemaani digitoistoa. Toisaalta kovimpien pelureiden keskinäiset karkelot ovat vielä kokematta. Näihin karkeloihin haluaisin raskasta Meridiania, MSB:n edustuksen vaikkapa Analog DACin muodossa. Tilaa olisi kyllä muillekin huipputoistimille. Toivottavasti tällaiset kilpailuhenkiset karkelot järjestyvät joskus tulevaisuudessa.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Monoa ennakkokäsityksille

Porin Pekka aikanaan demosi monotoistoa vinyylillä. Siis stereokaiuttimista ja -vahvistimista ääni tuli ilmoille, mutta vinyyliä kynsi...

Isotek Ascension, osa 1.5

Isotek Nova EVO3:n testaamisen yhteydessä sain käyttööni myös erinomaisesti toimivan Ascension-virtajohdon. Pidin johdosta kovasti ja Novan...

Integroitu neliö ranskalaisittain

Kora on vahvistinmerkki, josta olen aiemminkin jotain lukenut. Merkki on kokenut nyt jonkin sortin ylösnousemuksen ja...

Hyvä virta, parempi ääni?

Ulkomaan lehdissä on ollut muutama arvostelu IsoTekin Novasta, joka vihdoin ja viimein on ilmestynyt EVO3-muodossa. Vastaava...

Ihan oikeat laitetassut

Furutechin NCF Booster yllätti sopivuudellaan laitteiden alle (juttu toisaalla). Muutos oli niin suuri, että oli ihan...