Mustaa kultaa, ruskeaa puuta – Hanss T-60

Hieman yllättäen iski levysoitinkuume. Tähän asti Klimax Katalyst tuntui pesevän vinyylin, ainakin Linnin kautta kuunneltuna, niin 6-0, ettei mieleenkään tullut suunnata päivityskaipuuta sorvijuttuja kohti. No, hommahan lähtee aina sattumasta liikkeelle.

Sattuipa sitten alan messujen lippujonoon Santtu, joka kertoi, että myynnissä olisi edesmenneen omistajan SME 30 kaikilla herkuilla. Vaan eipä Santtu suostunut saavuttamaan kanssani konsensusta käteishinnasta, joten tuo homma raukesi siihen.Mutta eivät poltteet siihen sammuneet. Muutaman tiedustelun jälkeen rupesi pukkaamaan suunnitelmaa. Ja muutaman mutkan jälkeen homma alkoi selvitä: kuunteluun tulisi Hanss T-60 Black Edition ja Durand Talea. Aika tuntemattomia pelejä, paitsi Hanssista oli Liedon kolmannen valtiomahdin edustajan kautta omakohtaista kokemusta. Tässä yhdistelmässä kiinnosti ylivakaan ja massiivisen pyörittimen, elävän puuvartiisen ja huipputeknisen äänivarren yhdistelmä.

Kun samaan aikaan tein pientä pintaremonttia kuuntelukomerossa, oli innopuolikin otettava huomioon: tämän kombinaation kautta koko setti mustuisi mukavasti.

Pyöritin

Laitteita tutkailtaessa startti sujuu luontevasti pyörittimestä. Tarkempia teknisiä detaljeja löytynee netistä, mutta kyseessä on massiivinen soitin, jossa on sopivasti massaa ja magneettivaimennusta. Pyörimisen vakaudesta vastaa kaksi massiivista moottoria, joita ohjailee oma dedikoitu ohjausyksikkö/virtalähde.

Laakerisysteemi on varsin massiivinen, levylautanen painaa lähemmäksi kaksikymmentä kiloa ja on korkeudeltaan ainakin saman verran senttejä. Lautasen alaosaa pyörittävät nuo moottorit yhteensä 6 silikonihihnan voimin. Vakiona levylautasen päällä ei ole mattoa ja itse käytinkin pyöritintä ensin vinyyli vasten alumiinia, mutta myöhemmin Durandin arvokkaalla klampilla kaksiosaisen maton kanssa. Soitin käynnistyy melko ripeästi ja virran katkaisun jälkeen myös pysähtyy. Itse en tykkää soittimista, jotka eivät käynnisty ilman manuaalista apua. Pyörittimessä on myös sisäänrakennettu stroboskooppi ja virtalähteessä isot potikat nopeuden hienosäätöä varten. Pyöritin pitää myös hienosti nopeutensa, ainakin strobon lukemien perusteella.

Äänivarsi

Mitä saadaan, kun annetaan hullulle tiedemiehelle (Washingtonin osavaltion) teknisen yliopiston metallityön labra ja viulun jousi? No tietenkin elitistinen äänivarsi. Kaksi kolmesta Durandin äänivarsista ovat puisia, aivan viimeisimpien uutuuksien myötä tilanne lienee hieman tasoittunut.TALEA on keskimmäinen malli. Huippumallista on muistaakseni olemassa 16-tuumainen versio! Se on jo kontrabasson jousi! Varsi on teknisesti monimutkainen ja tehty erinomaisista materiaaleista. VTA ja atsimuutti on säädettävissä kuuntelun aikana Vaikka varren asennus oli työlästä ja aika ajoin hankalaakin (maahantuoja hoiti tämän vaiheen), oli asentaminen silti suoraviivaista. Erityinen ansio varrelle voidaan silti lukea tuosta kuuntelunaikaisesta säädettävyydestä. Omasta mielestäni kun ainoa oikea tapa säätöjen tekemiseen on kuuntelu (vaikka Suuri Guru Santtu säätääkin varren aina kuuntelematta).

Varsi on unipivot, mutta silti melko rauhallinen liikkeissään. Jäljelle jäänyt liikkuvuus ei juurikaan itseäni häiritse, ja tämä on taatusti ensimmäinen kerta! Materiaalit ja tinkimätön tekninen toteutus ovat niin vakuuttavia, että inhoni unipivotteihin unohtuu. Varsiosa on brasilialaista ruusupuuta, ja tässä kakkosversiossa se poikkeaa ykkösversion puulaadusta.

Varren päässä on metallinen asennuslevy, johon rasia kiinnitetään. Tämä levy puolestaan kiinnitetään varteen yhdellä ruuvilla. Varsijohto puolestaan on kiinteä ja varsin laadukkaan oloinen. Varsi toimitetaan pienehkössä puisessa matkalaukussa. Tämä on luontevaa varrelle, jonka hinta Jenkeissäkin on kymmenen kilotaalaa. Kustannussäästösyyt eivät siis liene varsiputken materiaalivaalinnan takana.

Lyhyesti säätämisestä

Varren asennusvaiheessa säädettiin jo varren etäisyys oikeaksi. Siihen on työkalu ja varren pivot-pisteessä on ruuvi, johon työkalu sopi. Toinen pää siis meni tietty levylautasen keskitappiin. Sitten neulanpaino alustavasti kuntoon vaa’an avulla. Tämän jälkeen kohdistuslevyllä, tässä tapauksessa tosin MoFin sellaisella, rasian etäisyys ja kulma kuntoon. Tuo pivot-ruuvi varren alla on aivan huippu myös MoFin asennuslevyn kanssa, kun on kiistatta piste, mihin tähtää.

Atsimuuttia täyty esikäsitellä niin, että varteen pistettiin oma atsimuuttipaino. Tämän jälkeen pujotettiin antiskatingpaino paikoilleen. Tämän jälkeen tsekataan neulapaino ja sitten siirrytään kuuntelulle. Ruuvista VTA ja atsimuutti kuntoon. No, tässä sitten on säätämistä pitkään. Toisaalta yllättävän nopeasti perussäädöt löytyivät. Tässäkin mielessä varsikonstruktio on vakuuttava. Soittimen osalta ainoa säätö oli tuo nopeus ja tietysti soittimen saaminen vaateriin kivilevyn päälle.

Kuuntelua

Sitten tositoimiin, vaikka rasian sisäänajo olikin vasta alkuvaiheessa. Ensimmäinen asia on soittimen totaalinen vakaus. Brinkmannin Balance on tähän mennessä ollut alan paras. Nyt subjektiivisesti ja muistinvaraisesti Helmutin tuotos on kohdannut voittajansa. Hanssissa ei ole lämmitettyä laakeria tai muita hienouksia, mutta kaksi moottoria ja kuusi vetohihnaa tuntuvat tekevän tehtävänsä. Muutenkin pyöritin hoitaa hommansa, on järkähtämättömän vakaa ja muodostaa näin erinomaisen alustan eläväsoundiselle varrelle.

Tausta on musta. Se ei häviä SME / Transrotor -akselille ollenkaan tässä suhteessa, päinvastoin. Mutta sitten tulee se killeriosuus: varren elävyys, erottelu ja hirmuisen reipas ja informatiivinen transienttitoisto. 

Balanssi on mehevä, ääripäiden loisteen määrittelee rasia. Mitään korostuksia tai resonansseja ei kuulu. Tähän mennessä miellyttävin yksittäinen asia on ollut soivan äänen ja ympäröivän hiljaisuuden suhde. Tämä ilmiö jotenkin selventää äänikuvaa sisältä päin. Äänikuva on myös erittäin iso, tarkka ja kolmiulotteinen. Balanssi on riittävän neutraali, mutta koko ääni syntyy helposti ja on aito myös ”ulkobalanssisten” asioiden osalta, mitä ikinä lienevätkin, lähtee vissiin mopo keulimaan…

Kuuntelu tutuilla levyillä

Täytynee saada ryhtiä havaintoihin levytysten kautta. Ihan vääräleukojen kiusaksi aloitan tämänkin Shelby Lynnen kantti-iskulla. Tämä siksi, että digipuolella tämä on itselleni keskeinen referenssi, mutta vinyyliversioon en ole saanut otetta. No nyt sain. Aiemmin vinyyliversio oli paksu ja väsynyt, vähän niin kuin kuuntelijansakin. Mutta nyt lopputulema oli identtinen Katalyst-version kanssa. Paitsi vinyyliversiossa aika ajoin pientä rutinaa ja samalla kantti-iskussa jopa vielä pidempi jälkikaiku. Katalyst-HiRes versio taisi kohdata voittajansa puisen äänivarren muodossa. Ei, kyllä digi taitaa vinyylin yhä tällä näytteellä voittaa, mutta ensimmäistä kertaa päästiin lähelle!

Olipa hyvä, etten lähtenyt (taas) myymään vinyyleitä… Tässä on nyt hetki, jolloin takki kääntyy, taas vaihteeksi.

Hanss T-60 moottori

Sitten toinen klisee eli Suzanne Vega ja Tom’s Diner. Nyt tulee yksityiskohtia. Tuo kaiun vähän keinotekoinen rakentuminen jää puuttumaan, sen kuvaamisessa Klimax Katalyst on vielä lahjomattomampi. Mutta takavasemmalta tulee häiriöääni kohdassa ”hitching up her skirt”. Ensimmäistä kertaa kuulen sen vinyylillä. Ennen Katalystiä en kuullut sitä diginäkään. Tällä kertaa kuuntelin Vegaa enemmänlkin. Lukassa laulun liian läheinen ja/tai muuten ylikirkas laulu välittyy, mutta aavistuksen kokonaisuus sitä tasoittaa. Sen sijaan suosikkini Ironbound on juuri sitä itseään. Kirkas kähinä laulun taustalla pysyy, mutta ei enää häiritse. Basso artikuloi tosi selkeästi, mutta on silti melko maltillinen. Kokonaisuudessa ollaan tosi lähellä neutraalia, mutta kuitenkin sen anteeksiantavalla puolella. Vegan osalta ihan nappisuoritus, siis.

Laitetaan nyt lautaselle sitten joitain muutakin. Karajanin versio Bachin h-mollimessusta on hyvä esimerkki kunnianhimoisesta 70-luvun DG-äänitteestä. Siinä on nimittäin melkoisesti dynamiikkaa. Tosin suurimuotoisin kohta löytyy heti ensimmäisen Kyrie-osan alusta. Alun isosti laulanut kuoro puuroutui vähemmän kuin yleensä. Aika kivasti tämä kombinaatio pystyy poimimaan yksityiskohtia verrattuna oikeastaan mihin tahansa kotisetissä kuultuun soittimeen. Sitten, kun homma melkein heti seestyy, on taas rauha yksittäisten äänten ja instrumenttien ympärillä. Tämä ilmiö ei tarkoita pelkästään mustaa taustaa, vaan kyseessä on myös äänen oikea binäärisyys: luonnollinen äänen syttyminen ja sammuminen. Itse asiassa tämä levytys on alkua lukuun ottamatta kuulostanut tumpulta. Nyt dynamiikan kanssa tehdyt valinnat tuntuvat loogisilta ja kantavat taiteellisessakin mielessä erinomaisesti. Kyllä Herbert sittenkin osasi! Kaikissa klasarilevyissä myös äänen kolmiulotteisuus tulee hienosti esiin. Klimax Katalyst on yhtä erotteleva, mutta vinyyli on jotenkin oikeampi, kolikon kääntöpuolelta löytyvät tietty ajoittaiset häiriöäänet.

Bassoista vielä, Stockfish vinyl collection soimaan ja ykkösraita ”No Sanctuary Here”. Juuei, bassoa tulee riittävästi. Toisaalta kyseisessä biisissä paksuutta riittää ja riittää. Mielestäni kaikki olennainen oli tallella ja tuli tosi erottelevasti esitettyäkin. Soitin ei mitenkään paisuttele bassoa, vaan osasto on kokonaisuudessaan hieman esim. Rondinoa kevyempi tai sanotaanko vaikka ”herkkäjalkaisempi”. Viimeisenä näytteenä Pink Floydin Dark Side of the Moon, Mobile Fidelityn versiona. Tämä on levymessuilta lähes edullisesti löytynyt aarre. Tämä on kaikilla edellisillä kombinaatioilla ollut hienostunut, mutta samalla tumppu. Nyt lähti tumppuus suurimmaksi osaksi ja jäljelle jäi vain sofistikoituneisuus. Ai että tämä oli nautittavaa. Äänikuva oli iso ja tarkka ja kaikki yksityiskohdat välittyivät hienosti.

Yhteenvetoa

Aika vähän jäi äänestä hampaankoloon. Levyn pintaäänet ovat melkoisen vaimeat, mutta soivat äänet ovat pitkiä, sävykkäitä ja täyteläisiä. Laulun sävyt välittyvät hienosti ja käynti on aivan uskomattoman vakaata. Soitin ei mene tukkoon suurienkaan äänimassojen kanssa. Äänivarsi on myös uskomattoman kaunis. Soitin on vähän romuluinen, mutta funktionaalinen ja tuo kokomusta ilmiasu on ehdottomasti värivaihtoehdoista paras. Käsitykseni mukaan Black Edition on myös teknisessä mielessä sieltä parhaasta päästä.

Tällaista juttua lukiessa kannattaa aina muistaa lähdekritiikki. Mielipideasioitahan nämä ovat. Tekstistä ei välttämättä sitä huomaa, mutta olen pyrkinyt objektiivisuuteen. SIlti kiusaus on suuri todeta, että tässä on tähän asti paras levysoitinkokonaisuus, jota olen kuullut. Huippuluokan verrokkeja (esim. Brinkmann Balance) ei nyt ole suoraksi verrokiksi saatavilla. Mutta jos tätä kokonaisuutta esim. messuilla pääsee kuulemaan, kannattaa se tilaisuus käyttää hyväksi. Mainoksen sanoin: ”tää me halutaan, otetaan tää”. Suosittelen, tosin ilman punertavaa turkkia, mutta ihan yhtä intensiivisesti. Hyllyssä tuo nyt on ja myös pysyy.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Monoa ennakkokäsityksille

Porin Pekka aikanaan demosi monotoistoa vinyylillä. Siis stereokaiuttimista ja -vahvistimista ääni tuli ilmoille, mutta vinyyliä kynsi...

Isotek Ascension, osa 1.5

Isotek Nova EVO3:n testaamisen yhteydessä sain käyttööni myös erinomaisesti toimivan Ascension-virtajohdon. Pidin johdosta kovasti ja Novan...

Integroitu neliö ranskalaisittain

Kora on vahvistinmerkki, josta olen aiemminkin jotain lukenut. Merkki on kokenut nyt jonkin sortin ylösnousemuksen ja...

Hyvä virta, parempi ääni?

Ulkomaan lehdissä on ollut muutama arvostelu IsoTekin Novasta, joka vihdoin ja viimein on ilmestynyt EVO3-muodossa. Vastaava...

Ihan oikeat laitetassut

Furutechin NCF Booster yllätti sopivuudellaan laitteiden alle (juttu toisaalla). Muutos oli niin suuri, että oli ihan...